Jos joku lähipiiristäni iskisi valloituslipun Mount Everestin huipulle, se olisi epäilemättä äitini. Äiti on aina ollut periksiantamaton seikkailijaluonne, ja meille lapsillekin on aina opetettu, että unelmista täytyy pitää kiinni eikä periksi saa antaa.
Varhaisimmat muistoni seikkailijaäidistä ovat vuodelta 1998, jolloin vanhempani kävivät matkalla Sumatralla. Olimme papan huolehdittava isoveljeni kanssa muutaman viikon, ja pappa osti meille joka päivä lähikioskilta arpoja. Paluupäivänä saimme kuulla tarinoita litteäkasvoisista orangeista, varastelevista apinoista ja hurjista koskenlaskuretkistä viidakossa. Ens kerralla me halutaan mukaan, intimme.
Ensi kerralla pääsimmekin mukaan yhä elämäni ikimuistoisimmalle matkalle Väli-Amerikkaan. Olin vuonna 2001 villi, poikatyttömäinen 7-vuotias. Ystävystyin välittömästi mukana olleen isä-poikakaksikon samanikäisen pojan Samun kanssa. Matka oli puoliksi suomalaisen seikkailumatkayrityksen järjestämä, puoliksi vanhempieni suunnittelema. Ensimmäisen viikon Meksikossa vietimme Maya-intiaanien kylässä. Nukuimme isoveljeni kanssa riippukeinuissa, äiti ja isä saivat kunnian nukkua kylän hienoimmassa, johtajalle kuuluvassa huoneessa. Patja oli pahvia. Mayat olivat ystävällisiä ja tavattoman kiinnostuneita meistä. Söimme mustapaputahnaa ja riisiä sekä tuoreita maissitortilloita. Tuolloin 1,5- vuotias pikkuveljeni ihastui maissitortilloihin niin, että karkasi eräänä aamuna sängystä varhain hakemaan niitä aamiaista valmistavilta tytöiltä.
Tutustuimme myös paikalliseen kouluun. Kylän lapsille oli suuri ihmetys, kun emme osanneet 9-vuotiaan veljeni kanssa puhua englantia. Myös nimemme olivat ihmeellisiä. Espanjaksi Mira tarkoittaa “katso”, joten sitähän olikin mukava hokea ja saada vaaleahiuksinen pikkutyttö hämmennyksiin. Paikalliset tytöt kanniskelivat pikkuveljeäni mukana leikeissään ja sitoivat hiuksiini kukkia.
Loppumatkan kiersimme Meksikoa ja matkustimme Belizeen ja Guatemalaan. Matkustimme tukalan kuumissa busseissa ja liftasimme saadaksemme kyydin paikasta toiseen. Kerran kyytiä oli vaikea saada, ja isoveljeni huvikseen kokeili, saisiko liftattua meille kyydin rekalta. Kaiketi rekkakuski liikuttui pikkupojan yrityksestä, sillä seuraavaksi matkasimmekin valtavan rekka-auton lavalla ja varoimme nojaamasta hauraisiin puukehikkoihin. 
Kävimme ihmettelemässä Yucatánilla Chichen Itzan pyramideja ja kapusimme kalenteripyramidin huipulle neljänkymmenen asteen helteessä. Muistan kuinka veljeni kanssa valitimme ja kitisimme korkeita portaita noustessa - voin vain kuvitella isäni tuskan, kun hän kantoi selässään rinkkaa ja kantorepussa vielä pikkuveikkaa ja ohessa vielä lohdutteli paria väsynyttä alakouluikäistä.
Seikkailuita on riittänyt Väli-Amerikan jälkeenkin. Vuosina 2007-2009 äiti tutustui maailman ihmeisiin vielä Perussa, Nepalissa, Itävallassa ja Kiinassa. Kaikkia näitä matkoja on yhdistänyt se, että äiti on heittäytynyt mukaan johonkin suureen ja tuntemattomaan - kiipeilymatkoja vuoristoisiin maihin, joissa tuskin edes puhutaan englantia. Itse, äärimmäisen mukavuudenhaluisena olen vain kauhistellut tarinoita jäisistä vuoristoista, ohuen ilman aiheuttamista päänsäryistä ja kylmistä öistä, jotka tuntuvat äidissä puolestaan herättävän vain valtavaa seikkailunjanon tyydytystä ja riemua.
Äidille matkat eivät ole koskaan olleet makoilua uima-altaalla ja rannalla. Totta puhuen en todellakaan näkisi edes jonakin päivänä eläkeikäistä äitiäni makaamassa rantatuolissa Teneriffalla siemaillen mansikkamargaritaa. Kun siis aloimme puhua vuoden 2009 lopulla seuraavan vuoden kesäkuusta Floridassa, en uskonutkaan, että matka menisi makoiluksi.
Vuonna 2010 matkustimme Floridaan äidin, veljieni ja isoveljeni silloisen tyttöystävän kanssa. Liputin itse kovaan ääneen Floridan puolesta tehdessämme päätöstä matkakohteesta. Olin muutamaa vuotta aiemmin viettänyt Jacksonvillessä upean kesän kielimatkalla. Innostuin kielimatkoista jonkin aikakauslehden mainoksesta, ja kun kerroin äidille että tahtoisin lähteä yksin kyseiselle matkalle kuukaudeksi, äiti innostui ja varasi matkan heti. Tässäkin äiti kai haistoi seikkailun - jos olisin halunnut lähteä kahdeksi viikoksi Maltalle tai Espanjaan kaveriporukalla asumaan asuntolaan, en varmastikaan olisi saanut samanlaista vastausta.
Lensin itse Miamiin viikkoa ennen muita, sillä halusin ensin käydä tervehtimässä isäntäperhettäni. Ensimmäinen viikko vierähti etelän tapaan yltiöystävällisessä seurassa Tallahasseessa, josta palasin Miamiin muita vastaan. Vuokrasimme auton ja kiersimme kirjaimellisesti Floridan päästä varpaisiin. Kävimme läpi pakolliset Orlandon turistikohteet - Disney Worldin, Universal Studiosin sekä Sea Worldin. Suurena Harry Potter -fanina Universal Studiosille juuri valmistunut Harry Potter World jäi elävänä mieleen. Tylypahkassa sijaitsi pari valtavaa vuoristorataa ja Tylyahossa myytiin kuumana hellepäivänä jääkylmää kermakaljaa.
Tutustuimme myös lukuisiin luonnonpuistoihin ja alligaattorisafareihin, joissa lymyili valtavia krokotiileja ja alligaattoreita. Eräällä rämepolulla äitini ja pikkuveljeni havaitsivat äkkiä yli kaksimetrisen alligaattorin - reilun metrin etäisyydellä. Onneksi kaveri ei tainnut olla nälkäinen!
Safarin matelijashowssa todistimme Crocodile Dundeen uhkarohkeita temppuja suurten käärmeiden ja alligaattoreiden kanssa.
Floridan reissun jälkeen seuraavat matkat koittivat vasta 2014, jolloin äiti kävi seikkailemassa Venäjällä, Paanajärvellä ja Brasilian viidakoissa. Brasilian reissu oli valokuvausmatka, josta muistoksi on jäänyt valtava määrä ihanan värikkäitä kuvia jaguaareista, kaimaaneista, papukaijoista sekä muista eksoottisista linnuista. Tuolla matkalla äiti kävi jopa helikopterilennolla suurten vesiputousten yllä. Mitähän seuraavaksi - varmaakin laskuvarjohyppyä tai ehkäpä jopa Mount Everestin valloitus!
Melkoisella varmuudella voisin sanoa, ettei ole montaa asiaa mihin meidän äiti ei pysty. Ei ole myöskään montaa asiaa, mihin meidän äiti ei uskoisi meidän lasten pystyvän. Äidillä on vahva sisäänrakennettu usko ja luottamus siihen, että jos jotakin tarpeeksi haluaa, sen myös saa.
On kyse siitä, mitä on valmis tekemään unelmiensa toteuttamiseksi. Kapua on varmasti ollut äidille yksi pitkän ajan unelma. Äiti pääsee paitsi jälleen suurelle seikkailulle, myös tutustumaan jälleen paikallisiin ja vielä auttamaan köyhän Bolivian tyttöjä. Äidille auttaminen on arkipäivää - hänellä on kummityttö Afrikassa jonka koulutusta hän maksaa ja Perussa käydessään äiti osti vain paikallisten käsityöläisten tuotteita, jotta tuki todellakin menisi oikeaan osoitteeseen. (Lisäksi täällä Suomessa on ihan oma autettava projekti nimeltä Mira, joka pienituloisena opiskelupaikkaa hakevana on välillä joutunut turvautumaan äidin apuun..)
Vaikeinta äidille Kapua -projektissa on varmastikin itse rahankeruu ennen matkaa Bolivian tytöille. Nyt äiti tarvitsee lahjoitusapua Teiltä, arvoisat lukijat. Kiitos lahjoituksestasi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti