Olin ihan unohtanut koko ystävänpäivän - siis eilen. Tänään ystävänpäivä tuli eteeni jo aamulla lehteä lukiessani. Olen aika huono muistamaan ystäviä tiettynä päivänä, minkä muun muassa synttäreitään viettäneet ystäväni ovat varmaan huomanneetkin. Tässä yhteydessä pyydän anteeksi erityisesti rakkaalta sisareltani, jonka lasten syntymäpäivät eivät jostain syystä millään pysy mielessäni. Sisarenlapset sen sijaan ovat oikein "Heippa"-tädin suosikkimuksuja. Ja ehkä ne yhteiset onkiretket ja askartelutuokiot Senaatintorilla jäävät mieleen muksuille niiden unohtuneiden synttärisoittojen sijaan.
Etsiessäni sopivaa kuvaa tähän juttuun löysin lukuisia ihania otoksia, joiden olemassaolon olin aivan unohtanut. Senaatintorilla vietetyn askarteluhetken päätteeksi pikkumies päätti hoitaa iltavoimistelut kuntoon. Hän osoitti konkreettisesti, että kaikenlaiset selitykset ei-niin-sopivasta-paikasta ja sopimattomista vaatteista ovat ihan puppua - ainakin lapsilla. Pysähdyimme hetkeksi odottelemaan iltavoimistelujen päättymistä sisareni kanssa ja ympärillemme saimme muitakin jumppahetken ihailijoita, kuten kuvan kengistä huomaa. Se oli lämmin tilanne, aito pysähtyminen hetkeen pienen lapsen ehdoilla!
Oma aika on tärkeintä, mitä ystävälle voi antaa (pätee myös perheeseen). Vaikka osa ystävistäni onkin toisella puolella Suomea, voi ystävyyttä pitää yllä myös puhelimitse (nyt en halua ajatella puhelinlaskuja). Tunnustan käyttäneeni ystäviäni hyväksi tilanteissa, joissa jokin on painanut mieltäni tai olen ollut hämmentynyt jostain asiasta. Poikkeuksetta keskustelu ystävän kanssa on helpottanut ja parhaimmillaan kääntänyt ajatukseni toiseen suuntaan tuoden uusia näkökulmia asiaan, jossa olen itse jumiutunut ajatuslabyrinttiin löytämättä tietäni sokkelosta ulos. Ja taas täytyy pyytää anteeksi niiltä ystäviltäni (siis monikossa), joita olen välillä rasittanut huolillani.
Onneksi tilanne on välillä toisinkin päin eli minä voin olla se lohduttaja, joka tuon ystäväni ahdistukseen helpotusta. Tiedän, että näitäkin on, mutta jostain syystä muistan ensisijaisesti vain ne tilanteet, joissa olen itse ollut saavana osapuolena. Viime viikolla juttelin puhelimessa ystäväni kanssa, jonka oloa olin helpottanut sekä keskusteluin että myöskin teoin: otin ystäväni mukaan todistamaan, kuinka sähläsin lahjakkaasti koirani koulutuksessa. Homma toimi, sillä sain ystäväni ajatukset tehokkaasti muihin juttuihin ja hän sai otettua kamerallani lukuisia kuvia sekä koirastani että koulutuksesta. Kuvat olivat kivoja, mutta ne kertoivat korutonta kieltään siitä, mikä koirani koulutuksessa meni sillä kertaa pieleen. Niitä kuvia en nyt laita tänne: kissojemme toisilleen osoittama lämpö sopii paremmin päivän teemaan.
Elämän eri käänteissä tarvitsee jotakuta, joka lohduttaa, halaa ja kuuntelee. Pelkkä läsnäolo saattaa joskus riittää. Toivon, että olen onnistunut tuomaan läheisilleni lämpöä ja hyvää oloa ja vielä enemmän toivon, että onnistun siinä jatkossa vieläkin paremmin.
Kiitos sinulle, että olet ystäväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti