keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pientä jännitystä ilmassa


Eilen se sitten iski. Matkakuume. 

Sain hinta- ja aikataulutiedot pyytämästäni lisäretkestä Bolivian suola-aavikoille. Jouduin tekemään haastavan valinnan lähdenkö aavikolle ennen yhteistä Kapua-osuuttamme, vaiko vasta sen jälkeen. Ennen matkaa saisin viettää laatuaikaa kahdestaan oppaan kanssa. Toisaalta yhteisen osuutemme jälkeen reissulle lähtisi porukastamme muitakin. Kaverit houkuttivat kovasti, mutta tunnen itseni. Hyuana Potosi on reissumme huikea huipennus, jonka jälkeen haluankin jo palata takaisin kotiin.

Yksin matkustamisen turvallisuus tietenkin hieman askarruttaa. Muutama viikko sitten nähty Armanin dokumentti Boliviasta ei mitenkään helpottanut oloani varsinkin, kun otan mukaani arvokkaan järjestelmäkameran. Matkatoimistosta kuitenkin vakuutettiin reissun olevan turvallinen kamerasta huolimatta. HYVÄ!

Aavikkoreissulla noustaan yli 4000 metriin, joten päänsärkyäkin saattaa ilmetä. Minulla ei ole paljoa aikaa sopeutua noihin korkeuksiin, sillä lähden aavikolle heti Boliviaan saavuttuani. Kokalehtiä käytetään yleisesti noilla alueilla helpottamaan vuoristotautia. Minulla lehdet (kuvassa yllä) aiheuttivat voimakasta pahoinvointia Perun reissullani. Täytynee siis varata mukaan runsaasti päänsärkylääkettä.
 
Päätös on tehty ja reissu on nyt sitten varattu! Ja heti sen jälkeen löysinkin netistä artikkelin, jossa kerrotaan Bolivian suola-aavikosta (http://kerranelamassa.fi/bolivia/bolivia-salar-de-uyuni-suola-aavikko/). Luin siitä ensimmäisen kappaleen ja vatsapohjassa alkoi kipristellä saman tien. Jännittää! Upeaa! IHANAA!!!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Täydellinen päivä


Millainen on täydellinen päivä? Tässä osaltani yksi esimerkki.

Käynnistin tänään fillarikauden. Talviteloilla ollut fillari kunnostettiin eilen ja päivän testimatkana oli aika tarkalleen 40 km. Aurinko paistoi niin upeasti, että ensimmäiset rusketuksen alut olisi saatu tänään, jollei viileähkö tuuli olisi pakottanut pukemaan päälle reilusti tuulenpitävää. Sykemittarin kanssa tuli hieman sählättyä niin, mittari tulkitsi minun pysähtyneen muutaman kerran matkan varrella. Sen verran reipas kuitenkin olin, että todellisuudessa lenkki meni ilman pysähdyksiä. Ja ranteessani piileskellyt tietokonekin ilmoitti, että päivän ulkoilutavoitteeni on saavutettu 193 %:sesti. Minun matkani ollessa 40 km hieman minua paremmassa kunnossa oleva toinen puoliskoni käytti fillarointiin tunnin enemmän ja lisäsi yhteistä matkaamme vielä 25 kilometrillä. Ehdottipa tuo parempaa pyörääkin myös minulle - saisin siitä lisää nopeutta. Voiko selvempää vinkkiä antaa?

Hetki nautiskelua herkullisen aterian kera ja seuraavan urakkaan. Mutainen peltilehmäni kaipasi virkistystä. Jos sattuisi törttöilemään liikenteessä (mitä minä en tietenkään koskaan tee), mutaisuudesta on selkeät etunsa. Kukaan ei nimittäin näe rekisterikilpeä sentin harmaan massan alta. Tosin siitä saattaa tulla toisenlaisia ongelmia sinivuokkojen kanssa. Mahdolliset, mutta epätodennäköiset ongelmat saatiin siis ratkaistua jo ennen niiden syntymistä ja talvinen kulkuvälineeni sai takaisin alkuperäisen värinsä. 

Iltalenkki koirien kanssa olikin tällä kertaa laajennettu myös yhteen seurankipeään kissaan. Karvinen lähtee satunnaisesti mukaamme ja tänään tuntui olevan erityisen hellä ilta. Välillä käytiin puskemassa minua, välillä molempia koiria. Jopa samoja tienpientareita piti kollin käydä nuuskimassa yhdessä koirien kanssa. Jotain erityistä tässä päivässä oli, sillä joukkoomme liittyi myös vanhempi kollimme. Sitä ei ole ennen tapahtunut. Karvisen piti tietenkin tehdä taas pelästyttämistemppunsa. Härnäävä syöksy koirien nenän edestä, piiloutuminen kiven taakse ja äkkihyökkäys tielle tullessamme piilon kohdalle. Ja vaikkei kerta ollut ensimmäinen, pomppasin. Huumorintajuinen katti. 

Ilta huipentui Lord Of Dance -esitykseen Finlandiatalolla. RiverDancessa on jotain, mikä yhdistettynä irlantilaiseen musiikkiin viehättää todella paljon. 

Minun täydellinen päivä sisältää siis paljon ulkona olemista sekä takaraivossani kaihertavan työlistan pienentämistä (autonpesu) lisättynä pienellä extralla (RiverDance). Kotonani elelee kuitenkin toisenlainen joukko, jolle täydellinen päivä onkin hieman leppoisempaa elelyä. 


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Naistenpäivää

Tullessani lauantaina Kapua-tapaamiseen olin niitä harvoja, jotka ennen puoltapäivää kävelivät Hakaniemen torin laidoilla. Edellisenä viikkona tori oli täynnä kojuja ja ihmisiä, vilinä oli melkoinen. Nyt oli täysin hiljaista.

Kiireisen kävelyni keskeytti mies, joka hymyillen ojensi minulle ruusun: "Hyvää naistenpäivää!" Hymyilin takaisin, sillä ainahan on kiva saada ruusu mieheltä. Vasta myöhemmin huomasin ruusun sisältävän pienen kortin, jossa oli piirretty miehen kasvot. Toiselta puolelta löytyi myös omakätinen naistenpäivän toivotuskin. Hieman harmittaa valokuvien laatu, sillä unohdin kamerani kotiin ja tämäkin otos räpsäistiin kännykällä. Voi olla, että joissakin kännyköissä on hyvä kamera, mutta minulla ei ole onnea sellaista omistaa.

Aamupäivän  Kalle ja Mina kertoivat meille kehitysvammaisten arjesta ja Kynnys ry:n tekemästä kehitysyhteistyöstä. Miten voisikaan kuvitella elämää kehitysmaissa, jossa on köyhää ja ihmisoikeudet retuperällä ja sen lisäksi on vielä nainen ja kehitysvammainen? Miten terveellä itsetunnolla varustettu suomalaisnainen voi edes arvata, millaista elämä on, kun koko elämän ajan on pidetty kotipiikana ja hävetty perheeseen syntynyttä vammaista? 


Kapua-videon työstäminen oli iltapäivän ohjelmassa. Teema "kasvottomuus" oli valittu jo etukäteen samaten kuin valkeat naamarit. Sanoja ei videossa kasvottomat tarvitse, mutta ne ovat sydämissä sisällä lausumattomina.


Raskaasta teemasta huolimatta meillä oli myös hauskaa!


Sunnuntaiksi siirryimme väestöliiton tiloihin kuulemaan heidän kehitysyhteistyöstä. Aiheet olivat vähintään yhtä raskaita kuin edellisenä päivänä. Afrikassa edelleen vallitsevat kulttuuriin kuuluvat perinteet polkevat pienten tyttöjen ihmisoikeuksia raastavalla tavalla. Miten voi edes kuvitella vanhempien pitävän hyvänä ajatuksena, että alle kouluikäinen totutetaan sukupuolielämään ja tulevaan avioliittoon raiskaamalla? Miten muutetaan sukupolvien mittaisia asenteita ja perinteitä? 


Olihan viikonlopussa hauskojakin osioita: Jeren coachaus, mukaamme tulleet konkarikapuajat, keskustelut viikonlopun teemojen ja tulevien tapahtumien suunnittelun ympärillä näin muutamia mainitakseni.

Kotona olikin sitten hieman toinen meininki. Enkä nyt tarkoita lapsiamme. Ne koiran pirulaiset! Oma vikani, kun unohdin jääkaappiin osittaista barf-ruokavaliosta nauttivien koirien herkkupalat. Lampaan sisäelimiä sisältävän koirankupin päälle oli kasattu ruokatarvikkeita. Seuraus: koirankupista oli veri valunut jääkaappiin ja minulla hieman äreä mies, joka oli siivonnut jääkaappia (huom. eikös se hieman niin kuin kuulu asiaan naistenpäivänä, siis että mies siivoaa?).


Päätin antaa sisäelimet koirille siitäkin huolimatta, että olin jo ruokkinut ne kertaalleen. Ylisyönyt koira oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jääkaapissa haisemaan alkavat sisälmykset (en enää ikinä laita barf-ruokaa jääkaappiin!). Mutta ei yksi ihminen ehdi vahtimaan kahta koiraa... Välittömästi nuorempi rontti kuskasi ruokakupistaan lampaan ruokatorven sekä palan keuhkoja matolle turvaan, ettei vanhempi pääse niihin kiinni. Minä ryntäsin perässä karjuen. 

Onneksi jotkin opetukset ovat jo menneet perille ja sain bortsuni sekä siirtymään eteiseen että pysymään paikallaan samalla kun se tuhosi keuhkonrippeitä eteisen lattialla. Hain pesuveden siivotakseni keittiön verestä lainehtivan lattian (sekä olohuoneen ja eteisen). Sitten vasta huomasin vanhemman koirani varastaneen nuoremman koiran kupista kaiken lopun ruoan. Tasapuolistahan se toki on, sillä vanhus sai vain pienen nokareen. Toisaalta vanhuksen vatsa ei kestä vaihtelevaa ruokaa. Ei siis ole vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtui.

Pikavauhdilla saappaat jalkaan ja ulos! Ajatus hyvä, mutta olin myöhässä. Vanhukseni oli oksentanut kaiken syömänsä puhtaalle, vastapessylle eteisen lattialle. Ei hätä tämän näköinen: nuorempi koira pisteli poskeensa  jo kertaalleen pureksitut ruoat. Ja ulos. Etovaa? Kyllä.

Näin sitä huomaa, kuinka pienet jutut valtaavat ajatukset. Ruusu kadulta tuntemattomalta mieheltä ja koirien aiheuttama sotku illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Viikonlopun paketti oli sisällöllisesti niin raskas, että jotenkin on omat ajatukset pystyttävä kanavoimaan pienempiin asioihin. Muuten isot asiat valtaisivat mielen liian täysin. 

Kapua 2015 Bolivia on saavuttanut jo yli 10 % tavoitteestaan eli lahjoituksia on tullut yli 11 000 €. Kiitokset kaikille lahjoittajille!  Ja tässä sitten teaseri teille. Tämä dramaattinen kuva on tekemästämme Kapua-videosta, joka ilmestyy jossain vaiheessa nähtäväksenne


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Omien rajojen ylitystä

Myynti erilaisissa muodoissaan on aina tuntunut minusta haastavalta, sillä en ole koskaan kokenut olevani myyjä. Ensimmäiset kokeilut olivat kuitenkin onnistuneita alle kymmenvuotiaana myydessäni joulukortteja ovelta ovelle kuoroni hyväksi. Pienikokoinen, hieman arasti lähestyvä tyttö hellyytti erityisesti vanhojen naisten sydämet ja sain helposti myytyä monta kymmentä korttia kierrokselle lähdettyäni. Sen jälkeen en olekaan mitään myynyt.

Ennen kuin eilen. Myin aatetta ja pyysin rahallista tukea keräyslipas kädessäni. Ensimmäiset minuutit katselin sivusta, kun kapuajakaverini sujuvasti hymyillen keräsi lippaaseensa useita kolikoita. Hänelle kerta ei ollut ensimmäinen. Ja siitä se lähti. Seuraavat kaksi tuntia yritin saada ihmisiä vakuuttuneiksi, miksi kehitysyhteistyölle kannattaa kolikoitaan lahjoittaa.
Moni käänsi katseensa nähdessään minut. Puheeni loppui kesken lauseen. Toiset kuuntelivat parin lauseen aloitukseni loppuun ja totesivat, etteivät lahjoita rahaa Suomen ulkopuolelle. Olipa niitäkin, joiden mielestä kehitysmaiden ihmiset joutavatkin kuolla Ebolaan. Toisaalta useat ihmiset jäivät juttelemaan enemmänkin kehitysmaiden tyttöjen asemasta tai omastaan kaivellessaan lompakostaan kolikoita. Kuuntelin useita surullisia tarinoita nykypäivän eläkeläisen elämästä ja 90-luvun lamakin nousi usealla esille. Elämä oli tuolloin monella muuttunut pysyvästi. 

Torilla väkimäärä lisääntyi vaalityöntekijöiden tultua metron nurkille tarjoamaan karkkeja ja esitteitään. Yhä useampi kulki ohitseni katsellen tiukasti kaukaisuuteen. Viesti oli selvä: älä tule pyytämään minulta mitään. Parin tunnin seisomisen jälkeen kylmyys oli kohmettanut minut ja päätin tehdä päivän toiseksi viimeisen Kapua-tekoni. Kävin viemässä Kapuan hyväksi myymäni kassin ostajalleen Messukeskukseen. Lipaskeräys oli nyt koettu. Ehkei vielä viimeistäkään kertaa, ken tietää.

Ja mikäs olikaan sitten se päivän viimeinen Kapua-teko? Näkyy tuossa pienessä kuvassa. Myytäväksi saamastani matosta olikin loimilangat purtu rikki, joten purin koko maton. Hiirillä on kuulemma taipumusta nautiskella loimilangoilla, joten pesuhan sillä rievulla ensin oli edessään. Tämä on nyt ihan villi kokeilu parinkymmenen vuoden virkkaustauon jälkeen. Itsekritiikki omien töiden esillepanosta on kova, mutta omia rajojahan tässä rikotaan.

Käsitöiden tekeminen on sitä pientä toimintaa, josta muutaman kolikon saa kasaan täällä Suomessa. Perussa ollessani Inka Traililla kävimme osana matkaa kylässä, jonka paikalla oleva väestö koostui pelkästään naisista ja lapsista. Miehet olivat kantajina turisteille Inka Traililla. Näimme kuinka paikalliset käsityöt syntyvät autenttisessa ympäristössä, minkä jälkeen meillä oli mahdollisuus ostaa näiden ihmisten tekemiä käsitöitä. Raha meni suoraan kohteeseen. Lähdin kylästä rinkkani pulloillaan alpakan villasta tehtyjä vaatteita.

Tänään Jim -kanava esittää Armanin dokumentin Boliviasta klo 21. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä nyt kuvataan niitä kehitysmaiden epäkohtia, minkä vuoksi Kapua -hankkeeseen lähdin mukaan. Olen nähnyt ja kuullut paljon surullisia tarinoita ja pelkään jo etukäteen katsoa  ohjelmaa, jossa juontaja itkee lasten kohtaloa. Ehkä itkemmekin yhdessä eri puolella ruutua. Asia on tärkeä ja on hyvä, että näistä asioista dokumentteja tehdään.

https://plan.fi/koyhyys-yllapitaa-lapsityolaisyytta-boliviassa