Myynti erilaisissa muodoissaan on aina tuntunut minusta haastavalta, sillä en ole koskaan kokenut olevani myyjä. Ensimmäiset kokeilut olivat kuitenkin onnistuneita alle kymmenvuotiaana myydessäni joulukortteja ovelta ovelle kuoroni hyväksi. Pienikokoinen, hieman arasti lähestyvä tyttö hellyytti erityisesti vanhojen naisten sydämet ja sain helposti myytyä monta kymmentä korttia kierrokselle lähdettyäni. Sen jälkeen en olekaan mitään myynyt.
Ennen kuin eilen. Myin aatetta ja pyysin rahallista tukea keräyslipas kädessäni. Ensimmäiset minuutit katselin sivusta, kun kapuajakaverini sujuvasti hymyillen keräsi lippaaseensa useita kolikoita. Hänelle kerta ei ollut ensimmäinen. Ja siitä se lähti. Seuraavat kaksi tuntia yritin saada ihmisiä vakuuttuneiksi, miksi kehitysyhteistyölle kannattaa kolikoitaan lahjoittaa.
Moni käänsi katseensa nähdessään minut. Puheeni loppui kesken lauseen. Toiset kuuntelivat parin lauseen aloitukseni loppuun ja totesivat, etteivät lahjoita rahaa Suomen ulkopuolelle. Olipa niitäkin, joiden mielestä kehitysmaiden ihmiset joutavatkin kuolla Ebolaan. Toisaalta useat ihmiset jäivät juttelemaan enemmänkin kehitysmaiden tyttöjen asemasta tai omastaan kaivellessaan lompakostaan kolikoita. Kuuntelin useita surullisia tarinoita nykypäivän eläkeläisen elämästä ja 90-luvun lamakin nousi usealla esille. Elämä oli tuolloin monella muuttunut pysyvästi.
Torilla väkimäärä lisääntyi vaalityöntekijöiden tultua metron nurkille tarjoamaan karkkeja ja esitteitään. Yhä useampi kulki ohitseni katsellen tiukasti kaukaisuuteen. Viesti oli selvä: älä tule pyytämään minulta mitään. Parin tunnin seisomisen jälkeen kylmyys oli kohmettanut minut ja päätin tehdä päivän toiseksi viimeisen Kapua-tekoni. Kävin viemässä Kapuan hyväksi myymäni kassin ostajalleen Messukeskukseen. Lipaskeräys oli nyt koettu. Ehkei vielä viimeistäkään kertaa, ken tietää.
Ja mikäs olikaan sitten se päivän viimeinen Kapua-teko? Näkyy tuossa pienessä kuvassa. Myytäväksi saamastani matosta olikin loimilangat purtu rikki, joten purin koko maton. Hiirillä on kuulemma taipumusta nautiskella loimilangoilla, joten pesuhan sillä rievulla ensin oli edessään. Tämä on nyt ihan villi kokeilu parinkymmenen vuoden virkkaustauon jälkeen. Itsekritiikki omien töiden esillepanosta on kova, mutta omia rajojahan tässä rikotaan.
Käsitöiden tekeminen on sitä pientä toimintaa, josta muutaman kolikon saa kasaan täällä Suomessa. Perussa ollessani Inka Traililla kävimme osana matkaa kylässä, jonka paikalla oleva väestö koostui pelkästään naisista ja lapsista. Miehet olivat kantajina turisteille Inka Traililla. Näimme kuinka paikalliset käsityöt syntyvät autenttisessa ympäristössä, minkä jälkeen meillä oli mahdollisuus ostaa näiden ihmisten tekemiä käsitöitä. Raha meni suoraan kohteeseen. Lähdin kylästä rinkkani pulloillaan alpakan villasta tehtyjä vaatteita.
Tänään Jim -kanava esittää Armanin dokumentin Boliviasta klo 21. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä nyt kuvataan niitä kehitysmaiden epäkohtia, minkä vuoksi Kapua -hankkeeseen lähdin mukaan. Olen nähnyt ja kuullut paljon surullisia tarinoita ja pelkään jo etukäteen katsoa ohjelmaa, jossa juontaja itkee lasten kohtaloa. Ehkä itkemmekin yhdessä eri puolella ruutua. Asia on tärkeä ja on hyvä, että näistä asioista dokumentteja tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti