Natura Viva ja Kapua -melonta

Muutama vuosi sitten ilmoittauduin Natura Vivan matkalle Itävaltaan. Meitä oli kahden oppaan lisäksi neljä seikkailijaa, jotka lähdimme innolla mukaan erilaisiin aktiviteetteihin alpeilla.

Matka oli pilottireissu, jonka aikana kokeiltiin erilaisia lajeja pitkälti sen mukaan, mitä me matkailijat halusimme – ja mehän halusimme. Viikkomme sisälsi jäätikkö­kiipeilyä, canyoningia, maastopyöräilyä, leppoisampia vuoristopolkujen kävelyjä sekä liitovarjoilua; suurin osa lajeista minulla aivan uusia kokemuksia.

Kerroin tyttärelleni Miralle, että Natura Viva on lähtenyt tukemaan Kapua-hanketta ja pyysin hieman ideointiapua tähän blogiin. Mirahan on aivan loistava ideoimaan erilaisia kirjoitusteemoja ja -tyylejä. Tyttäreni kyseli minulta,  mitkä ovat päällimmäiset mielikuvani matkasta. Hetken kuunneltuaan tyttäreni totesi, että hänelle tulee mieleen matkastamme elokuva Mission Impossible.

Syvennyin hetkeksi muistelemaan kokemuksiani. Elävimmin muistan itselleni uuden lajituttavuuden canoyingin, josta en ollut edes kuullut ennen matkaani. Canoyningissa liikutaan nimensä mukaisesti kanjonissa edeten monin tavoin kuten uiden, köyden varassa laskeutuen tai kalliolta hypäten. Asuna on märkäpuku, päässä kypärä ja jalassa lenkkarit. Canyoningissa  todellakin saattoi tuntea itsensä action -elokuvan sankariksi. Harkitaanpas hieman, millaisia kohtauksia kokeiluistamme saisi.
 

 

Otto 1: Kalliolta laskeutuminen köyden varassa lähtöpaikan ollessa kuiva, laskeutumispaikan märkä ja välissä voimakkaasti virtaavaa vettä. Sankari laskeutuu alas.

Alhaalla kohisee koski, eikä mitään näe kallionreunan takaa. Köysi on yli 10 metriä pitkä kadoten alas jyrkänteeltä.  Pystyin samaistumaan Tom Cruiseeen, joka loikkaa sujuvasti kalliolta alas köyden varassa tuntemattomia vaaroja uhmaten. Oman vuoroni tullessa käännyn katse kohti kalliota, nojaan voimakkaasti köyteen ja lähden laskeutumaan vaakatasossa lenkkarit kiinni kalliossa. Helppoa.

Tai ei sittenkään. Pari metriä laskeuduttuani syöksyy voimakas virtaus reitilleni allaolevan köyden heiluessa putouksessa. Voimani pinnistäen yritän pitää jalkani kiinni kalliossa veden kiertäessä kroppaa voimakkaasti sivuun. Jalkavoimani eivät riitä, jalkani lipeävät kalliosta ja aloitan holtittoman oloisen kieppumisen alaspäin. Parin metrin kohdalta loikkaus lammikkoon. Tehtävä suoritettu.
 

Otto 2:  Hyppääminen  noin 8 metriä korkealta kalliolta alla olevaan pieneen lammikkoon.

Seitsemän ihmistä seisoo korkealla kalliolla katsellen epäuskoisena alhaalla odottavaa lammikkoa. Se on kaukana alhaalla ja näyttää todella pieneltä. Alas ei pääse muuta kuin hyppäämällä. Korkeus arviolta 8 metriä.

 

Muut kiertävät kalliota selvittäen muita mahdollisia reittejä. Niitä ei ole. Ensimmäinen joukostamme juoksee vauhdilla kallion reunalle ja loikkaa. 

Olen seuraava. Juoksen  niin nopeasti ja niin pitkälle kuin uskallan ja hyppään. Lammikon piti olla useita metrejä syvä, joten pohjan ei pitänyt tulla vastaan: kyllä se tuli. Vettä on kuitenkin välissä useita metrejä, joten pohjakosketus on pehmeä. Tehtävä suoritettu. 

                  

Canoyning lajina oli todella upea kokemus, jolla sai haastaa rohkeutensa monilla tavoin. Monenlaisia lajeja kokeilleena pidin kokemuksesta ja olisin valmis menemään uudelleen vastaavankaltaisen reitin. Aktiiviharrastajaksi minusta ei kuitenkaan ole, sillä aivan vaaraton laji ei ole eikä mustelmilta tälläkään reissulla vältytty. Nostan hattua paikallisoppallemme, joka lajissa kilpailee - tai ainakin kilpaili vielä vuonna 2008.

 

Matka jäi muistoihini pysyvästi reissuna, jolloin kokeiltiin kaikenlaista, matkaseura oli todella mukavaa ja järjestelyt toimivat loistavasti. Erityisen suuri kiitos Natura Vivan Ilkalle ja Outille hienosta reissusta ja mukavasta seurasta. Olinkin todella tyytyväinen, kun Natura Viva lähti tukemaan Kapua Bolivia –hanketta lupaamalla toukokuussa järjestettävän melonnan alkeiskurssin maksun kokonaisuudessaan –hankkeelle. 

 

Tule mukaan melomaan!

Natura Viva järjestää melonnan alkeiskurssin Vuosaaren Melontakeskuksessa kolmena iltana 11.5. - 13.5. klo 18.00 - 21.30. Ilmoittautuminen sähköpostiin paivi.h.hyvarinen@gmail.com. Maksu 135 € Kapuan tilille http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/ vahvistaa osallistumisen.

Klikkaa mua!

Teimme diilin, jossa Aureolikselle tavoitellaan 500 tykkääjää. Ja mitäs tykkääjät saavat? Tietenkin infoa Aureoliksesta, mutta sen lisäksi tykkääjien kesken arvotaan kaksi lippua LIVE AID Uusi Lastensairaala 2017 -megakonserttiin. Ja tykkääjät tukevat myös Kapua Bolivia -hanketta, sillä tykkääjien määrän täytyttyä lahjoittaa Aureolis 500 € kehitysmaiden lasten ja naisten tukemiseen.

Nyt menee kyllä mainonnan puolelle, mutta näin pankkialan ammattilaisena on todella mukava tehdä töitä muiden ammattilaisten kanssa. Joskus on tullut törmättyä muunkinlaisiin tietotekniikka-alan säheltäjiin. Hyvän kumppanin löytäminen on välillä vähän arpapeliä. Luotettava kumppaniyritys on välillä kultaakin kalliimpi asia ja sitä Katjan luotsaama firma on todellakin minulle ja edustamilleni yrityksille ollut. Ja tämä kehu tuli ihan pyytämättä ja yllättäen - ainakin Aureolikselle.

Kuva: Tapio Autelo

Itselleni klikkailusta tulee ensimmäisenä mieleen valokuvaus, sillä kamera kädessä klikkailu kuuluu lempiharrastuksiini ja sieltähän osa ystäväpiiristänikin on kotoisin - valokuvauskursseilta. Täytyy tunnustaa, että moniharrastajana olen hieman kateellinen näihin enemmän valokuvaukseen perehtyneiden ystävieni edistymisestä. Sen sijaan, että lähtisin yömyöhään kuuta kuvaamaan, minä tyydyn aamulla painamaan tykkää-nappia ystävieni jälleen niin upeisiin yökuviin. 

Kuva: Tapio Autelo

Kuvassa olevan bolivialaisen pikkutytön katse on pysäyttävä. Tämä pikkuinen lienee parempiosaisia, ainakin uuden näköisistä vaatteista päätellen. Tapio on ottanut parin vuoden takaiselta reissultaan paljon upeita kuvia, joista voi näillä sivuilla esitellä vain harvoja. Toivoisin itsekin onnistuvani matkakuvissani yhtä hyvin kuin Tapio: onneksi tässä on vielä jokunen kuukausi aikaa harjoitella kuvaamista. Kuvaustaitoni ovatkin sitten arvioitavissa matkan jälkeen näiltä sivuilta.

Kuva: Tapio Autelo

Yllä olevan tytön tarinan haluaisin tietää. Turisti ei yleensä näe muuta kuin ulkoisia asioita, taustalla voivat asiat olla hyvin tai huonosti - toivottavasti ei sentään hyvin huonosti. Nepalissa oppaamme (se englantia puhuva) kertoi meille halunneensa mennä rakkausavioliittoon, mutta ei ollut löytänyt sopivaa naista. Hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänelle vaimon, jonka oppaamme oli tavannut ensimmäistä kertaa häissään. 

Itse olin hieman yllättynyt, että oppaamme kertoi asiasta meille ja sekin yllätti, että järjestetyt avioliitot ovat vielä yleisiä Nepalissa. Meitä tietenkin kiinnosti kuulla, onko oppaamme onnellinen avioliitossaan. Vajaan vuoden ikäisen tytön isänä hän sanoi välittävänsä, jopa rakastavansa vaimoaan, mutta ei tiennyt, saako hän vastarakkautta puolisoltaan. Hän meni hyvin hiljaiseksi ja apeana sanoi, ettei edes tiedä, onko vaimo onnellinen. Hän olisi halunnut rakkausavioliiton. Tämän kuultuamme emme enää osanneet kysyä mitään. Hiljenimme. 

Kathmandu: itse ottamani kuva katulapsista 2008

Kuvat kertovat enemmän kuin sanat ja nämä kuvat toivat mieleeni oikeastaan enemmänkin, mitä olisin halunnut. Kaivoin esille Nepalin matkaltani kuvan, joka kosketti minua kuvan ottamishetkellä melkoisesti. En ensin ymmärtänyt tilannetta: ihmettelin vain, mitä lapset tekevät roskalavalla. Jäin lähelle katselemaan lapsia ymmärtämättä olevani mahdollisesti vaarassa varakkaan näköisenä länsimaisine vaatteineni ja selvästi joukosta erottuvine vaaleine hiuksineni. Siinä silmieni edessä nämä nuoret pojat, lapset, etsivät poltettavaa roskalavalta ja täyttivät pussinsa liimalla impatakseen. Aamu oli viileä ja selvästi osa pojista paleli. Näistä asioista lukeminen on yksi asia, tilanteen paikan päällä näkeminen ihan eri juttu: se sattui sydämeen.

Yksi some-ystävistäni kysyi minulta sivullani, miksi tuetaan vain tyttöjä ja annetaanko poikien jäädä katuojaan. En tiennyt, miten suhtautuisin sellaiseen provokatiiviseen viestiin, joten poistin viestin vastaamatta mitään. Viestin poistaminen hieman harmitti jälkikäteen, sillä olisin voinut vastata siihen niin kuin asiasta ajattelen. Jos nyt satut tunnistamaan itsesti tästä tekstistä, ymmärrät toivottavasti, että poikienkin kohtalo koskettaa - ei tällaista lapsuutta toivoisi kenellekään! 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa ehkä hieman humoristiseen tyyliin, mutta tänään kuvat kertoivat minulle toisenlaista tarinaa. Minulle tärkeä ystävä on sanonut monta kertaa, että ne asiat tapahtuvat, joiden on tarkoitus tapahtua - ei näillä sanoin, mutta tällä ajatuksella. Ehkä näillä kuvilla ja kokemuksillani pystyn kertomaan sen, miksi tähän projektiin alun perin halusin lähteä mukaan.

Yhdellä hiiren klikkauksella on mahdollista tukea sekä kehitysmaiden että suomalaisia lapsia. Jos Aureolis saa 500 tykkääjää, Aureolis lahjoittaa 500 € Kapua Bolivia 2015 –hankkeelle. 

Tykkää sinäkin: https://www.facebook.com/aureolis

Hyvää ystävänpäivää!

Olin ihan unohtanut koko ystävänpäivän - siis eilen. Tänään ystävänpäivä tuli eteeni jo aamulla lehteä lukiessani. Olen aika huono muistamaan ystäviä tiettynä päivänä, minkä muun muassa synttäreitään viettäneet ystäväni ovat varmaan huomanneetkin. Tässä yhteydessä pyydän anteeksi erityisesti rakkaalta sisareltani, jonka lasten syntymäpäivät eivät jostain syystä millään pysy mielessäni. Sisarenlapset sen sijaan ovat oikein "Heippa"-tädin suosikkimuksuja. Ja ehkä ne yhteiset onkiretket ja askartelutuokiot Senaatintorilla jäävät mieleen muksuille niiden unohtuneiden synttärisoittojen sijaan.  

Etsiessäni sopivaa kuvaa tähän juttuun löysin lukuisia ihania otoksia, joiden olemassaolon olin aivan unohtanut. Senaatintorilla vietetyn askarteluhetken päätteeksi pikkumies päätti hoitaa iltavoimistelut kuntoon. Hän osoitti konkreettisesti, että kaikenlaiset selitykset ei-niin-sopivasta-paikasta ja sopimattomista vaatteista ovat ihan puppua - ainakin lapsilla. Pysähdyimme hetkeksi odottelemaan iltavoimistelujen päättymistä sisareni kanssa ja ympärillemme saimme muitakin jumppahetken ihailijoita, kuten kuvan kengistä huomaa. Se oli lämmin tilanne, aito pysähtyminen hetkeen pienen lapsen ehdoilla!

Oma aika on tärkeintä, mitä ystävälle voi antaa (pätee myös perheeseen). Vaikka osa ystävistäni onkin toisella puolella Suomea, voi ystävyyttä pitää yllä myös puhelimitse (nyt en halua ajatella puhelinlaskuja). Tunnustan käyttäneeni ystäviäni hyväksi tilanteissa, joissa jokin on painanut mieltäni tai olen ollut hämmentynyt jostain asiasta. Poikkeuksetta keskustelu ystävän kanssa on helpottanut ja parhaimmillaan kääntänyt ajatukseni toiseen suuntaan tuoden uusia näkökulmia asiaan, jossa olen itse jumiutunut ajatuslabyrinttiin löytämättä tietäni sokkelosta ulos. Ja taas täytyy pyytää anteeksi niiltä ystäviltäni (siis monikossa), joita olen välillä rasittanut huolillani. 

Onneksi tilanne on välillä toisinkin päin eli minä voin olla se lohduttaja, joka tuon ystäväni ahdistukseen helpotusta. Tiedän, että näitäkin on, mutta jostain syystä muistan ensisijaisesti vain ne tilanteet, joissa olen itse ollut saavana osapuolena. Viime viikolla juttelin puhelimessa ystäväni kanssa, jonka oloa olin helpottanut sekä keskusteluin että myöskin teoin: otin ystäväni mukaan todistamaan, kuinka sähläsin lahjakkaasti koirani koulutuksessa. Homma toimi, sillä sain ystäväni ajatukset tehokkaasti muihin juttuihin ja hän sai otettua kamerallani lukuisia kuvia sekä koirastani että koulutuksesta. Kuvat olivat kivoja, mutta ne kertoivat korutonta kieltään siitä, mikä koirani koulutuksessa meni sillä kertaa pieleen. Niitä kuvia en nyt laita tänne: kissojemme toisilleen osoittama lämpö sopii paremmin päivän teemaan.

Elämän eri käänteissä tarvitsee jotakuta, joka lohduttaa, halaa ja kuuntelee. Pelkkä läsnäolo saattaa joskus riittää. Toivon, että olen onnistunut tuomaan läheisilleni lämpöä ja hyvää oloa ja vielä enemmän toivon, että onnistun siinä jatkossa vieläkin paremmin.

Kiitos sinulle, että olet ystäväni. 

Muodostelmaluistelijoita

Pääsin sunnuntaina kuvaamaan Espoon Barona Areenalle kahta aikuisjoukkuetta: toinen Tampereelta ja toinen Oulusta. Yhdistävänä tekijänä molemmissa Oulu ja oululaiset ystäväni. 

Sunnuntai alkoi vähän turhankin aikaisin istuessani autossa hallin parkkipaikalla odotellen hallin aukeamista. Olin itse aamuvirkkuna ihmisenä kirjannut alkamisajankohdan väärin kalenteriin. Tosin heräsin tapani mukaan ennen herätyskelloa, joten eipäs se haitannut. Vähitellen parkkipaikka täyttyi autoista, joista purkautui pukupusseja kantavia toinen toisistaan kauniimpia naisia upeine kampauksineen. 

Luistelu oli elämys! Katsomosta katselin upeita esityksiä toisensa jälkeen - aikuisia naisia, jotka nauttivat saadessaan liitää jäällä kauniissa asuissaan, meikeissään ja koko joukkueella hiukset tiukasti samalla lailla aseteltuna. 

Muistin kamera kädessä katsomossa istuessani sen fiiliksen, millä aikanaan itse pikkuluistelijoiden hiuksia laitoin samassa katsomossa. Aikoinaan kaksi lastani oli mukana muodostelmaluistelujoukkueessa. Lasten jatkuva harjoituksissa kulkeminen sytytti myös minulle lajiin intohimon, mikä ei suinkaan näkynyt luistelutaidoissani vaan enemmänkin innossani osallistua seuran taustatoimintaan. 

Alussa toimin lasteni joukkueen rahastonhoitajana, jonka luokse koko lähinnä tytöistä koostuva lapsilauma kokoontui askartelemaan joukkuelakanaa. Lapseni pitivät siitä, erityisesti poikani! Myöhemmin innostukseni vie minut koko seuran rahastonhoitajaksi, minkä jälkeen sainkin kesken työpäivän ihmetellä, missä päin eurooppaa seniorijoukkueen bussimaksut menivät, kun eivät olleet oikeaan paikkaan löytäneet. Huomasin kuuluvani näihin turhan innokkaisiin vanhempiin, kun en olisi halunnut antaa lasteni lopettaa harrastusta: annoin periksi vasta molempien tinkimättömän perustelun jälkeen. Mistä lienevät perineet periksiantamattomuutensa.

Mutta takaisin sunnuntaihin: mitä taituruutta! Muodostelmaluistelussa yhdistyvät koko joukkueen samanaikaisesti tekemät taitoluistelun liikkeet musiikkiin ja lopputulos parhaimmillaan kaunista, esteettistä ja harhaisen kevyen näköistä jäällä liitelyä: laji ei todellakaan ole helppo. Esityksiä katsellessani kuvittelin ryhmäliikuntatunteja, joissa yksinkertaisetkaan kuviot eivät onnistu samaan tahtiin: näiden kuvioiden tekeminen on vaatinut satoja ja satoja harjoitustunteja, sitkeyttä ja halua onnistua! Muutama kompastuminenkin jäällä nähtiin. Jäältä poistumisen jälkeen kompastunut luistelija sai joukkueelta paljon halauksia: joukkuelajin hyvä puoli on juuri se, että tukea saadaan ja annetaan.

Kuvasin kahta joukkuetta toiveenani saada kerättyä samalla varoja kehitysmaiden naisten ja tyttöjen koulutusta varten. Kuvaajana olen amatööri, vaikkakin laji herättää minussa intohimoja samoin kuin moni muukin harrastamani asia. Kuvat ovat joukkueiden käytössä hintana nk. omantunnon mukaan hyvän asian puolesta Kapua Bolivia 2015 -hankkeen hyväksi. 

Jos sinulla on tarvetta kuville ja olet valmis tukemaan kehitysmaita, kutsu minut kuvaajaksi mukaan! Ammattilainen en ole enkä ammattilaisen hintoja myöskään veloita, mutta vuoden 2015 ajan olen valmis antamaan tämänkin panokseni kehitysmaiden tyttöjen koulutuksen eteen.

Ja joukkueet: mikäli piditte kuvistani ja toivotte minun tulevan kuvaamaan seuraaviin kisoihin, pistäkää panoksenne tänne:

http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/

Minun äitini - tyttären näkemys

Jos joku lähipiiristäni iskisi valloituslipun Mount Everestin huipulle, se olisi epäilemättä äitini. Äiti on aina ollut periksiantamaton seikkailijaluonne, ja meille lapsillekin on aina opetettu, että unelmista täytyy pitää kiinni eikä periksi saa antaa.

Varhaisimmat muistoni seikkailijaäidistä ovat vuodelta 1998, jolloin vanhempani kävivät matkalla Sumatralla. Olimme papan huolehdittava isoveljeni kanssa muutaman viikon, ja pappa osti meille joka päivä lähikioskilta arpoja. Paluupäivänä saimme kuulla tarinoita litteäkasvoisista orangeista, varastelevista apinoista ja hurjista koskenlaskuretkistä viidakossa. Ens kerralla me halutaan mukaan, intimme.

Ensi kerralla pääsimmekin mukaan yhä elämäni ikimuistoisimmalle matkalle Väli-Amerikkaan. Olin vuonna 2001 villi, poikatyttömäinen 7-vuotias. Ystävystyin välittömästi mukana olleen isä-poikakaksikon samanikäisen pojan Samun kanssa. Matka oli puoliksi suomalaisen seikkailumatkayrityksen järjestämä, puoliksi vanhempieni suunnittelema. Ensimmäisen viikon Meksikossa vietimme Maya-intiaanien kylässä. Nukuimme isoveljeni kanssa riippukeinuissa, äiti ja isä saivat kunnian nukkua kylän hienoimmassa, johtajalle kuuluvassa huoneessa. Patja oli pahvia. Mayat olivat ystävällisiä ja tavattoman kiinnostuneita meistä. Söimme mustapaputahnaa ja riisiä sekä tuoreita maissitortilloita. Tuolloin 1,5- vuotias pikkuveljeni ihastui maissitortilloihin niin, että karkasi eräänä aamuna sängystä varhain hakemaan niitä aamiaista valmistavilta tytöiltä.

Tutustuimme myös paikalliseen kouluun. Kylän lapsille oli suuri ihmetys, kun emme osanneet 9-vuotiaan veljeni kanssa puhua englantia. Myös nimemme olivat ihmeellisiä. Espanjaksi Mira tarkoittaa “katso”, joten sitähän olikin mukava hokea ja saada vaaleahiuksinen pikkutyttö hämmennyksiin. Paikalliset tytöt kanniskelivat pikkuveljeäni mukana leikeissään ja sitoivat hiuksiini kukkia.

Loppumatkan kiersimme Meksikoa ja matkustimme Belizeen ja Guatemalaan. Matkustimme tukalan kuumissa busseissa ja liftasimme saadaksemme kyydin paikasta toiseen. Kerran kyytiä oli vaikea saada, ja isoveljeni huvikseen kokeili, saisiko liftattua meille kyydin rekalta. Kaiketi rekkakuski liikuttui pikkupojan yrityksestä, sillä seuraavaksi matkasimmekin valtavan rekka-auton lavalla ja varoimme nojaamasta hauraisiin puukehikkoihin.

Kävimme ihmettelemässä Yucatánilla Chichen Itzan pyramideja ja kapusimme kalenteripyramidin huipulle neljänkymmenen asteen helteessä. Muistan kuinka veljeni kanssa valitimme ja kitisimme korkeita portaita noustessa - voin vain kuvitella isäni tuskan, kun hän kantoi selässään rinkkaa ja kantorepussa vielä pikkuveikkaa ja ohessa vielä lohdutteli paria väsynyttä alakouluikäistä.

Matka oli kokonaisuudessaan mieletön. Kaverit eivät olleet uskoa korviaan, kun kerroimme tarinoita matkan seikkailuista ja intiaanikylästä - miten voi olla mahdollista, ettei koko kylässä ollut kuin yksi telkkari!

Seikkailuita on riittänyt Väli-Amerikan jälkeenkin. Vuosina 2007-2009 äiti tutustui maailman ihmeisiin vielä Perussa, Nepalissa, Itävallassa ja Kiinassa. Kaikkia näitä matkoja on yhdistänyt se, että äiti on heittäytynyt mukaan johonkin suureen ja tuntemattomaan - kiipeilymatkoja vuoristoisiin maihin, joissa tuskin edes puhutaan englantia. Itse, äärimmäisen mukavuudenhaluisena olen vain kauhistellut tarinoita jäisistä vuoristoista, ohuen ilman aiheuttamista päänsäryistä ja kylmistä öistä, jotka tuntuvat äidissä puolestaan herättävän vain valtavaa seikkailunjanon tyydytystä ja riemua.

Äidille matkat eivät ole koskaan olleet makoilua uima-altaalla ja rannalla. Totta puhuen en todellakaan näkisi edes jonakin päivänä eläkeikäistä äitiäni makaamassa rantatuolissa Teneriffalla siemaillen mansikkamargaritaa. Kun siis aloimme puhua vuoden 2009 lopulla seuraavan vuoden kesäkuusta Floridassa, en uskonutkaan, että matka menisi makoiluksi.

Vuonna 2010 matkustimme Floridaan äidin, veljieni ja isoveljeni silloisen tyttöystävän kanssa. Liputin itse kovaan ääneen Floridan puolesta tehdessämme päätöstä matkakohteesta. Olin muutamaa vuotta aiemmin viettänyt Jacksonvillessä upean kesän kielimatkalla. Innostuin kielimatkoista jonkin aikakauslehden mainoksesta, ja kun kerroin äidille että tahtoisin lähteä yksin kyseiselle matkalle kuukaudeksi, äiti innostui ja varasi matkan heti. Tässäkin äiti kai haistoi seikkailun - jos olisin halunnut lähteä kahdeksi viikoksi Maltalle tai Espanjaan kaveriporukalla asumaan asuntolaan, en varmastikaan olisi saanut samanlaista vastausta.

Lensin itse Miamiin viikkoa ennen muita, sillä halusin ensin käydä tervehtimässä isäntäperhettäni. Ensimmäinen viikko vierähti etelän tapaan yltiöystävällisessä seurassa Tallahasseessa, josta palasin Miamiin muita vastaan. Vuokrasimme auton ja kiersimme kirjaimellisesti Floridan päästä varpaisiin. Kävimme läpi pakolliset Orlandon turistikohteet - Disney Worldin, Universal Studiosin sekä Sea Worldin. Suurena Harry Potter -fanina Universal Studiosille juuri valmistunut Harry Potter World jäi elävänä mieleen. Tylypahkassa sijaitsi pari valtavaa vuoristorataa ja Tylyahossa myytiin kuumana hellepäivänä jääkylmää kermakaljaa.

Tutustuimme myös lukuisiin luonnonpuistoihin ja alligaattorisafareihin, joissa lymyili valtavia krokotiileja ja alligaattoreita. Eräällä rämepolulla äitini ja pikkuveljeni havaitsivat äkkiä yli kaksimetrisen alligaattorin - reilun metrin etäisyydellä. Onneksi kaveri ei tainnut olla nälkäinen!

Safarin matelijashowssa todistimme Crocodile Dundeen uhkarohkeita temppuja suurten käärmeiden ja alligaattoreiden kanssa.

Floridan reissun jälkeen seuraavat matkat koittivat vasta 2014, jolloin äiti kävi seikkailemassa Venäjällä, Paanajärvellä ja Brasilian viidakoissa. Brasilian reissu oli valokuvausmatka, josta muistoksi on jäänyt valtava määrä ihanan värikkäitä kuvia jaguaareista, kaimaaneista, papukaijoista sekä muista eksoottisista linnuista. Tuolla matkalla äiti kävi jopa helikopterilennolla suurten vesiputousten yllä. Mitähän seuraavaksi - varmaakin laskuvarjohyppyä tai ehkäpä jopa Mount Everestin valloitus!

Melkoisella varmuudella voisin sanoa, ettei ole montaa asiaa mihin meidän äiti ei pysty. Ei ole myöskään montaa asiaa, mihin meidän äiti ei uskoisi meidän lasten pystyvän. Äidillä on vahva sisäänrakennettu usko ja luottamus siihen, että jos jotakin tarpeeksi haluaa, sen myös saa.

On kyse siitä, mitä on valmis tekemään unelmiensa toteuttamiseksi. Kapua on varmasti ollut äidille yksi pitkän ajan unelma. Äiti pääsee paitsi jälleen suurelle seikkailulle, myös tutustumaan jälleen paikallisiin ja vielä auttamaan köyhän Bolivian tyttöjä. Äidille auttaminen on arkipäivää - hänellä on kummityttö Afrikassa jonka koulutusta hän maksaa ja Perussa käydessään äiti osti vain paikallisten käsityöläisten tuotteita, jotta tuki todellakin menisi oikeaan osoitteeseen. (Lisäksi täällä Suomessa on ihan oma autettava projekti nimeltä Mira, joka pienituloisena opiskelupaikkaa hakevana on välillä joutunut turvautumaan äidin apuun..)

Vaikeinta äidille Kapua -projektissa on varmastikin itse rahankeruu ennen matkaa Bolivian tytöille. Nyt äiti tarvitsee lahjoitusapua Teiltä, arvoisat lukijat. Kiitos lahjoituksestasi!

 http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/

Koikkalintu

Tämä varojenkerääminen on minulle se haastavin osio – luku 6 088 kaihertelee takaraivossani, mutta ei kiipeiltävinä metreinä vaan kerättävinä euroina. Toisaalta syyskuu koittaa vasta reilun puolen vuoden kuluttua ja varoja kerätään jo tässä ja nyt!



Minulla on useita ystäviä, jotka ovat elämässään tehneet uskaliaan päätöksen lähteä yrittäjiksi. Näin parin viikon varainhankintahaparoinnin perusteella en voi muuta kuin nostaa hattua näille rohkeille! 



Eilen sain sitten sen ihka ensimmäisen yhteistyösopimuksen!

Ystäväni, yksi näistä rohkeista, Koikkalinnun omistaja Pipa lupasi Kapuajille kynäkorujaan myyntiin tarjoten 30 % myymiemme kynäkorujen tuotoista kehitysmaiden hyväksi. Et osaa muuten Pipa arvatakaan, kuinka iloiseksi minut teit, mutta ehkä se pikkuhiljaa näin julkisesti selviää :) Verkossa asioiden virittely on minulla vielä hieman haparoivaa, minkä vuoksi tilauksia otetaankin vastaan lähinnä sähköpostilla (paivi.h.hyvarinen@gmail.com) tai naamakirjaa avuksi käyttäen – tapa on vapaa! Tuotteet toimitan joko henkilökohtaisesti tai postitse. 

Tämä tuote sopii kyllä erittäin hyvin kehitysmaiden tukemiseen, sillä kynillähän siellä vielä touhutaan. Täällä suomalaisessa lintukodossa on jo niin tottunut käyttämään tietokonetta jokaisessa asiassa, että sen näkee jo käsialastakin silloin, kun kynään joutuu olosuhteiden pakosta turvautumaan. Ja kotonahan se on muutenkin vaikeaa, sillä kanssamme elävät nelijalkaiset jostain syystä pitävät kynien mausta riippumatta siitä, onko kyseessä lyijy- tai kuulakärkikynä. Jos erehtyy kynän pöydälle jättämään, sen löytää todennäköisimmin lattialta pieninä pirstaleinta - tai ainakin suurimman osan siitä.

Koikkalinnun tuotteisiin pääsee tutustumaan näiden sivujen kautta:  www.koikkalintu.fi

ja Facebook kertoo koikkalinnusta näillä sivuilla https://www.facebook.com/pages/Koikkalintu/119344771470234

Kapuan hyväksi myytävien korujen tiedot:
011 - Kynä-rintakorut, koot S, M ja L
         Värit: 11 Fuksianpunainen, 12 Siniharmaa, 13 Vihertävä, 14 Punainen, 15 Valkoinen,
                   16 Koulukynän keltainen, 17 Turkoosi ja 18 Musta
         Hinnat koon mukaan: S 12 €, M 13 € ja L 14€
012  Sinipunakynä-rintakoru
        Hinta: 20 €
013  Kynä-korvakorut
        Hinta: 22 €

014  Hymykynä-rintakorut
        Hinta: 20 €

015  Kynä-riipus
        Hinta: 14 €
Postimaksu lisätään hintaan, mikäli tuotteet postitetaan.  

Ja yöuniani voi parantaa tekemällä lahjoituksen täällä:

http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/

Facebookista minut ja Kapua –vuoteeni liittyviä juttuja löydät täältä:

 https://www.facebook.com/pages/P%C3%A4ivi-Kapuaa-Kapua-Bolivia-2015/790535317661210

Tietoa Planin tekemästä työstä Boliviasta

Bolivia on yksi Etelä-Amerikan köyhimmistä maista, joka kärsii väestöryhmien eriarvoisuudesta. Noin 60 prosenttia väestöstä elää köyhyydessä. Kansainvälinen Plan on työskennellyt maassa vuodesta 1969 lähtien. Tukeasi tarvitaan Boliviassa, koska

• jokaista tuhatta syntynyttä lasta kohti 57 lasta kuolee ennen 5. ikävuotta
• vain neljä kymmenestä synnyttävästä äidistä saa terveydenhuollon palveluja
• 60 prosenttia lapsista kertoo, että opettaja on huutanut heille tai lyönyt heitä

Varhaiskasvatus tunnetaan Boliviassa huonosti. Päiväkodit voivat hoitaa vain murto-osan 4‒6-vuotiaista lapsista. Erityisen vähän varhaiskasvatusta on maaseudulla. Plan parantaa 6-vuotiaiden tyttöjen ja poikien pääsyä esikouluun ja tukee heidän vanhempiaan kasvattamaan lapset virikkeellisessä ja turvallisessa ympäristössä. Erityisesti tuetaan isien osallistumista lastenkasvatukseen, sillä työ isien ja poikien kanssa parantaa myös tyttöjen asemaa.

Plan on tehnyt hyvää työtä Boliviassa:

• perustanut 140 lasten leikki- ja opetusryhmää
• kehittänyt 274 koulun opetusta ja hallintoa
• kouluttanut 134 kertaa opettajia käyttämään entistä parempia opetusmenetelmiä

Koulutus- ja tutustumisviikonloppu Heinolassa

Kapua-vuotemme alkoi sähköisesti - sekä fiilisten että ensimmäisten porukan ”tapaamisten” osalta. Pääsimme mukaan yhteiseen FaceBook –ryhmään, jossa yritimme lyhyesti kehua itsestämme kaiken oleellisen. Nopeasti keskustelumme ryöpsähti monille urille niin, että Heinolaan lähtiessä seurattavia viestiketjuja taisi olla jo toistakymmentä: kertoi paljon siitä innokkuudesta, millä mukaan olimme lähteneet. 

Nenästä nenään tapasimme jännittävissä merkeissä: kuntotesteissä Vierumäellä. Ja niistä tuloksista viikonloppuna juttua riittikin ja ryhmäämme perustettiin jopa ”terveysvaarallisten kannustusryhmä” heille, joiden vyötärönympärys ylitti riskirajan 80 senttiä. Hieman nikotellen ja henkisesti suuresti kapinoiden tunnustan kuuluvani tähänkin ryhmään: mutta en kauan, sen päätin saman tien! Yhteishenkeä ja yhteisiä tavoitteita (vyötärönkavennus) löydettiin siis tältäkin alueelta! 

Viikonloppu oli opettava, kosket-tava, naurukramppeja aiheuttava ja fiilikseltään lämmin. Kapua-joukkomme todellakin on aktiivista, jopa proaktiivista - avanto tehtiin yhteistyössä ja saunaa lämmitettiin antaumuksella homeisilla puilla. Ja sisulla sitten saunottiinkin viileässä saunassa varoen nojaamasta kylmään seinään. Avantokin sai kokeilijansa, vaikka 50 metrin matka oli pimeä ja luminen ja susiakin kuulemma maastossa liikkui. Mehän emme pienestä hätkähdä: siitä kertoo jo keräystavoitteemmekin, mihin jokainen olemme sitoutuneet! 

Viikonlopun koskettavin ja sydämeen suoraan käyvä videopätkä kertoo tiivistetysti sen, miksi minä olen mukana!

https://www.youtube.com/watch?v=1e8xgF0JtVg&feature=youtu.be

Ja jälleen pyydän apua naisten ja tyttöjen koulutusta varten.

http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/

Facebookista minut ja Kapua –vuoteeni liittyviä juttuja löydät täältä:

 https://www.facebook.com/pages/P%C3%A4ivi-Kapuaa-Kapua-Bolivia-2015/790535317661210

Tietoa varojen käytöstä

Varojen käyttöä seurataan tarkasti ulkoministeriössä sekä sisäisin että ulkopuolisin voimin, yhteistyössä muiden avunantajien kanssa ja sekä etu- että jälkikäteen. Suomi tekee pitkäjänteistä ja laajaa yhteistyötä vain niiden maiden kanssa, jotka ovat osoittaneet selkeää kehitystahtoa. Väärinkäytöksiin on nollatoleranssi ja mikäli sellaisia havaitaan, niihin puututaan välittömästi.

Kapua –hankkeella kerätään varoja Väestöliiton, Taksvärkin, Planin ja Kynnyksen kehitysyhteistyöhankkeille. Hankkeen tuotot käytetään näiden hankkeiden omarahoitusosuuksiin, joita jokainen rahoittaja edellyttää järjestöiltä. Omarahoituksen osuus vaihtelee rahoittajien mukaan, mutta on yleensä 7,5 % - 15 % hankkeen kokonaisbudjetista. Keskimäärin hankittu euro siis kuusinkertaistuu, kun se käytetään omarahoitusosuuteen.

Miksi tytöt ja naiset?

• Kaksi kolmasosaa maailman lähes 800 miljoonasta lukutaidottomasta aikuisesta on naisia
• Joka toinen sekunti alle 18-vuotias tyttö menee naimisiin
• 65 miljoonaa tyttöä jää vaille koulutusta
• Itsemurhat ovat yleisin 15-19 –vuotiaiden tyttöjen kuolinsyy – aikaisemmin se oli raskaus ja synnytys
• Vammaiset naiset kohtaavat syrjintää kahdesta syystä: koska he ovat vammaisia ja koska he ovat naisia

Miten tytöt hyötyvät?

• Tytöt ovat riskiryhmässä joutua hyväksikäytön ja väkivallan uhriksi. Esikoulut ovat pienille tytöille myös turvapaikkoja, joissa he oppivat myös omista oikeuksistaan
• Työ isien ja poikien kanssa vahvistaa myös tyttöjen asemaa