Leppoisaa hyvinvointia

Hieman on haikea olo, sillä tänään oli viimeinen Kapua 2015 -vuoden eteen työstämäni tapahtuma. Yhdessä Sarin, Riikan ja Jyrin kanssa saatiin aikaan leppoisa ja rentouttava päivä hierontoineen ja keskusteluineen kera kahvin ja raakasuklaakakun. Väliin vielä kasvo- ja vauvanhoitoja – mitäpäs muuta sitä näin harmaana marraskuisena lauantaina osaisi vaatiakaan. Monesta Kapua-tapahtumasta on lähtenyt kotiin touhuamisesta uupunut hyväntekijä, mutta ei tänään. Tänään kotiin tuli rentoutunut ja hyväntuulinen kapuaja!

Vaikka vuotta on vielä jäljellä, alkavat ajatukseni jo siirtyä kohti tulevaa vuotta ja tiedossa olevia tulevia seikkailuja. Bolivian reissu oli mieleen painuva, Huyana Potos valloitettiin ja nyt on jo henkilökohtainen rahavuorikin todellisuudessa saavutettu: kiitos kaikkien ihanien kanssani yhteisiä juttuja järjestäneiden ihmisten.

Kapua -vuosi on sisältänyt monenmoisia juttuja: on myyty koruja, melottu, paimennettu, järjestetty lastenjuhlia, katseltu teatteria ja kuunneltu Korisevaa ja jokaisen tapahtuman myötä ovat kehitysmaiden lapset saaneet muutaman roposen lisää. Vaikka henkilökohtaisessa elämässäni viihdyn paljon yksikseni ja nautintoni on luonnossa kuljeskelu, varojen hankinta on tuonut esiin sosiaalisen puoleni: hyväntekeväisyyttä teen mieluummin yhdessä kuin yksin ja kimpassa tekeminen onkin ollut minulle tämän vuoden parasta antia.

Minulla on vielä vino pino 10 euron upeita Boliviasta otettuja kuvia sisältäviä kalentereita myytävänä, joten nyt on mahdollisuus auttaa pienellä rahalla meitä kohti yhteistä tavoitettamme – ja minua kohti sivullani näkyvää tavoitetta 6 088 €. Nyt on vain vähästä enää kiinni!

Ja tähän on ihan pakko mainita, että tavoitteeni 6 088 € on jo todellisuudessa täynnä. Osa summista on maksettu yhteistilille, minkä vuoksi tämä saavutus ei sivullani näy: nyt siis täytyy pinnistää vielä hieman lisää, jotta myös sivuilleni saadaan tavoite täyteen! Ja koko porukan yhteinen ponnistus vielä jatkuu, sillä 100 000 € alkaa olla jo kohtuullisen lähellä.

Jälkifiiliksiä lastenjuhlissa

Pari viikkoa ehdittiin toipua aikaerosta ja kiipeämisen fyysisistä rasituksista ennen seuraavaa Kapua -tempausta: lastenjuhlia Lahnalahden leikkipuistossa. Tai toipua taitaa olla ihan yliarvostettu sana, sillä suoraan sanoen nippanappa jaksoin kaikki valmistelut tehdä. Puhun nyt vain omasta puolestani, sillä kanssakapuajani vaikuttivat kovin pirteiltä!

Makkaranpaisto ei olisi onnistunut ilman perheemme nuorisoa. Toisen olin saanut värvättyä mukaan jo aikaisemmin, mutta nuorempi yllätti minut iloisesti ilmoittamalla aamulla tulevansa mukaan tapahtumaan. Parivaljakko työskenteli tehokkaasti ja palveli niin ystävällisesti asiakkaita, että heitä tultiin kehumaan muihinkin pisteisiimme. Olinpas ylpeä pojista!

Tapahtuman mainostaminen jäi Boliviasta saapumisen jälkimainingeissa ihan viime tippaan. Viikkoa ennen lastenjuhlaa kaivoin esille FB:n syövereistä erilaisia pääkaupunkiseudulla toimivia lapsiperheiden ryhmiä, jonne laitoin tapahtuman mainoksia. Some on ihmeellinen eläin: parissa päivässä kutsu lähti kiertämään ja viikossa tapahtuma keräsi yli sata ilmoittautunutta. Siinä vaiheessa alkoi jo hieman epäilyttämään, että mitenköhän Lahnalahden leikkipuiston sisätiloihin mahtaakaan koko porukka sopia Satu Sopasen ja Tuttiorkesterin poikien leikitettäväksi? 

Sopu tilaa antoi, vaikka olisihan tilaa voinut olla enemmänkin. Useat vanhemmat jäivät suosiolla ulos katsomaan konserttia ikkunan takaa ja jättivät näin tilaa lapsille. Ilmainen konsertti saavutti suursuosion: enpäs ole ennen nähnyt noin ison lapsijoukon innostuvan niin paljon leikkimään ja laulamaan kera Satun ja Tuttiorkesterin poikien. Se tuntui itsestäkin hyvältä ja jalka vipatti touhuamista sivusta katsellessani <3

Pientä ruuhkaa syntyi poniratsastuksessa, sillä yksi poni ei ahkerastikaan työskennellessään ehdi enempäänsä lapsia talututtaa. Lapsia oli niin paljon, että kaksikin ponia olisi varmaan saanut työskennellä koko päivän. Elvis-poni jaksoi mainiosti, vaikka taisikin olla juhlan jälkeen meistä kaikkein väsynein. 

Juhla oli menestys. Paikalle tuli paljon odotettua enemmän lapsiperheitä - makeat myytävätkin loppuivat kesken - ja meidän kapuajaporukkamme kera vahvistusten tuntui kerkiävän joka paikkaan hoitamaan akuutit asiat todella sujuvasti. Meistähän on kehkeytymässä jo tapahtumajärjestämisen ammattilaisia! 

Ja mikä parasta, tuottoa kertyi juhlastamme yli 900 € lisää Kapuan pottiin. Sehän on jo lähes prosentti koko vuositavoitteestamme eli ei huonosti! 

Ilmassa on värinää

Kesä on osaltani ollut akkujen latautumista ja se on todellakin tullut tarpeeseen.  Fyysisiäkin takaiskuja on tullut kapuajattarille, myös minulle, eikä näiden ylitse pääseminen ei ole aina kovin helppoa.

Elokuun koittaessa Suomeenkin saapui vihdoin kesä helteineen – kyllä sitä on odoteltukin. Samalla itse sain uutta virtaa myös Kapuamiseen ja varojen keruuseen.  Ikkunoiden pesu Taksvärkin tiloissa oli yllättävän hauskaa, kiitos kuulunee ihanille kanssakapuajille, joiden kanssa muutama tunti yhdessä aherrettiin. Saman päivän aikaan tuli toinenkin lisäpurske energiaa, kun Turun Nuori Teatteri lähti mukaan auttamaan varainhankintaamme tarjoamalla näytöksen Aladdin – ihmeellinen lamppu Kapuan hyväksi.

Matkani paimennustreeneihin sujuikin todella nopeasti leijuessani pilvissä tämän hyvän uutisen kuultuani ja taisivatpas treenitkin mennä normaalia paremmin. Sydän täynnä rakkautta ihanaa koiraani ja koko maailmaa kohtaan palasin kotiin sovitellen puhelimessa tulevien tapahtumien järjestelyjä.

Jo ennen matkaa on tulossa useita tapahtumia, joissa olen mukana joko järjestäjänä tai muuten aktiivisesti mukana. Kapuan aikana olen huomannut tehneeni erityisesti töitä lapsille suunnattujen tapahtumien parissa. Näistä KukaKika? -esitys Annantalossa sekä Ihan Pihalla! -tapahtuma Sipoossa osuivat vielä samaan viikonloppuunkin. Meidän ihanat kapuattaret ovat aktivoituneet samaan aikaan, sillä pääkaupunkiseudulla on sunnuntaina myös Laama-juoksu, jolloin mukana reitillä on aitoja laamoja. Paljon on tulossa leipomisia, järjestelyjä ja mukavia tapahtumia kapuajattarien kanssa. Tästä syksystä tulee niin upea!

 

Vähitellen alkaa matkakuumekin jo kipristelemään vatsanpohjassa. Yhden välilennon peruuntuminen ja aikataulujen kiristyminen Pariisissa tarkoittaa käytännössä suola-aavikolle tarvittavien tavaroiden pakkaamisen mukaan koneeseen. Omakin ehtiminen koneesta toiseen voi olla tiukkaa, mutta matkatavarat jäävät varmasti Pariisiin. Suola-aavikkoreissua siirrettiin tämän vuoksi vuorokaudella eteenpäin, mikä oli itselleni suunnaton helpotus. Ainakaan se kokemus ei jää väliin, vaikka oikeaan koneeseen en Pariisissa ehtisikään. Jännittävää!

Paimennusta Paraisilla

Siemen hyväntekeväisyyspaimennuksesta pistettiin muhimaan jo Norjassa paimennusleirillä kerrottuani aamiaispöydässä Kapua –hankkeesta. Somerolla paimennuspäivän aikana aihe nousi uudelleen esille ja Elina tarjosi minulle lampaita käyttöön, mikäli kouluttaja löytyy. Ennen kuin ehdin sopimaan asioista muuta kuin alustavasti, ehti Elina jo järjestämään kouluttajan ja päiväkin saatiin sovittua saman tien. YES! Mikä onkaan parempaa kuin yhdistää kaksi minulle tärkeää asiaa samaan tapahtumaan! 

Päivästä luvattiin kesän lämpimintä, mikä ei kylmän alkukesän jälkeen vielä luvannut paljoakaan. Ajomatka Paraisille sen sijaan lupasi hyvää, sillä auton mittari kohosi vähitellen lähelle pariakymmentä astetta. 

Aloittelimme aamiaisella ja koirien kokemuksen nopealla läpikäynnillä, minkä jälkeen pääsimme varsinaiseen päivän agendaan. Käytössämme oli erikokoisia aitauksia, joten aloittelevan koiran kanssa päästiin harjoittelemaan pienempään aitaukseen pässipoikien kanssa.  Pässipojat eivät ole mitään helppoja käsiteltäviä, sillä nopeasti pässit osoittavat nuorelle koiralle koiran paikan, joka ei ole välttämättä koiran mielestä sille kuuluva paikka. Rauhallisia, vaikkakin välillä hieman kovaäänisiä keskusteluja aiheesta käytiin useammankin kerran.

Isompien aitausten välillä oli verkkoaita, mikä oli lampaiden mielestä vain hidaste samaan laumaan pääsemiseksi. Pari koiraa ja homma oli hanskassa - mutta vain pienen hetken. Lampaat olivat hieman vilkkaita tapauksia, minkä vuoksi isompi lauma päätettiin laittaa hetkeksi sisätiloihin. 

Yleisömme saapui paikalle vähitellen kukkulan takaa outojen äänten houkuttelemana. Kaukaa katselimme ja yritimme laskea montako pitkäkarvaista lehmää paikalle saapui. 

Pitkällä otsatukalla varustettu ylämaankarja suurine sarvineen onkin todella uteliasta porukkaa. Uteliaisuus oli molemmin puolista, sillä hetken kaukaa katsottuamme houkutus nähdä nämä eläimet läheltä kävi vastustamattomaksi. Siinä me sitten seisoimme aidan vastakkaisilla puolilla toisiamme tuijotellen. 

Sen verran komeat sarvet näillä lehmillä oli, että eipä tullut mieleenkään uskaltaa mennä aidan toiselle puolelle. Alkukantaisena lajina ylämaankarja myös suojelee vasikoitaan, joten toiselle puolelle uskaltautuminen ei olisi ollut viisastakaan. 

Tukka peitti silmät, mutta jostain välistä lehmä näki. Aidan vieressä kulkeminen sai nimittäin osan laumasta askeltamaan samassa tahdissa mukana. Eikä johtajasta ollut epäilystäkään. Komeat sarvet, ylväs olemus ja muiden lehmien suhtautuminen kertoivat sen: tässä on pomo! 

Lehmät melkein varastivat huomion paimennukselta, mutta vain melkein. Ruffen tultua isolle laitumelle lehmien uteliaisuus lisääntyi selvästi. Rivissä lehmät katselivat koiran touhuja lampaiden kanssa. Lammaslauman siirtyessä aidan viereen lehmien kupeeseen sai jo Ruffenkin harkitsemaan, joskos tuohon väliin enää uskaltaa mennäkään. Ihminen väliin tukemaan ja johan sujui hienosti!

Ja tähän loppuun täytyy nyt laittaa kuvasarja Pennistä, joka teki hienosti töitä kolminkertaisen yleisön edessä: ylämään karja kukkulalla, lampaat verkkoaidan takana ja muut paimentajat kauempana. Flänkit ovat parantuneet huimasti (flänkki eli koira kiertää lampaita). Herkästi juoksevat lampaat saatiin liikkumaan rauhallisesti niin kuin pitikin. Carola pisti minut luottamaan Penniin enemmän kuin olisin itse uskaltanut ja se kannatti. Penni kasvoi tämän päivän aikana paimenena melkoisesti (ja minä ohjaajana). 

Päivä oli vähääkään liioittelematta upea! Oulussa syntyneenä ja lapsuuteni siellä viettäneenä totuin karuun, vaikkakin kauniiseen Suomen luontoon. Etelä-Suomen huikean kauniit maisemat saavat minut kaikkien täällä vietettyjen vuosien jälkeenkin edelleen lumoutumaan. Paimennus Paraisten maisemissa ylämaankarjan toimiessa yleisönä oli siis minulle ikimuistoinen kokemus: kiitän koko sydämestäni paimennuspaikkaa tarjonnutta Elinaa sekä kouluttajanamme toiminutta Carolaa. Ruoka ansaitsee erityismaininnan uusine perunoineen ja maistuvine lohineen – erityisesti kesän ensimmäinen mansikkakakku oli herkullista, kiitokset leipojalle!

Tämä Kapuaja kiittää myös kaikkia paimennukseen mukaan tulijoita. Ja ilman tähän projektiin lähtemistä tämä upea päivä olisi jäänyt minulta kokematta. 

Kapua-melonta

Kaikki lapseni ovat kokeilleet erilaisia urheilulajeja, joten oli vain luonnollista, että päätimme mennä mukaan melonnan alkeiskurssille nuorimman poikani kanssa. Suuntasimme siis maanantai-iltana yhdessä kohti Vuosaaressa sijaitsevaa Natura Vivan melontakeskusta.

Ilmat todellakin suosivat meitä ensimmäisenä iltana. Kuivaharjoittelujen ja varusteiden pukemisen jälkeen pääsimme harjoittelemaan melontaa käytännössä. Ensifiilikset olivat upeat liukuessamme merenpinnan tasolla pitkin peilityyntä merenpoukamaa hakiessamme tuntumaa kajakkiin.

Suojaisassa poukamassa harjoiteltiin erilaisia melontatekniikoita. Hetken harjoittelun jälkeen kajakkikin kääntyi jo paikoillaan. Juniorini innostui vauhdista niin, että meille tuli jo lyhyen matkan vauhtikisakin. Suureksi pettymyksekseni jäin häviölle 15-vuotiaalle pojalleni, mutta en sentään hävinnyt puolta metriä enempää. Ehkä pidemmällä matkalla olisi äidin sinnikkyys vienyt voiton, mutta turha kai se näin jälkikäteen on nurista.

Toisena päivänä pääsimmekin jo lyhyelle retkelle Vuosaaren edustalla olevaan saaristoon. Pilvisestä ilmasta huolimatta oli hyvin tyyntä eikä vesisadettakaan saatu ilmatieteen laitoksen uhkailuista huolimatta. Hautovia lintuja täynnä olevan luodon ohitus oli omanlaisensa, hyvinkin keväinen kokemus. Meteli oli melkoinen, vaikka kaukaa yritimmekin linnut kiertää. Kuvia hautovista linnuista ei otettu, sillä halusimme taata linnuille pesimärauhan ja menimme vauhdilla ohitse. 

Melonta kahden pienen saaren välisessä kapeikossa on juuri sitä, mikä melonnassa on minua aina viehättänyt. Vesiteitse pääsee paikkoihin, jonne ei muutoin pääse ja luonto on aitoa, luonnontilaista ilman ihmisen tekemiä polkuja. Puut alkavat vihertämään ja kaikkialla on keväistä. Näissä maisemissa mieli lepää.

Päivämme huipentui pelastusharjoitukseen. Melomalla hankittu lämpö sai uimisen tuntumaan jopa houkuttelevalta. Täytyy myöntää, että  muutama perhonen vatsanpohjassa lepatteli ajatellessa sukeltamista kuusiasteiseen veteen. Siitäkin huolimatta, että molemmat pidämme avantouinnista. 

Kajakin kaatamisen, veteen humpsahtamisen ja pinnalle pulpahtamisen jälkeinen kajakin etsiminen vei huomion niin, että veden hiipiminen märkäpuvusta iholle jäi lähes huomiotta. Jalka aukolle, pieni ponnistus  ja nousu kajakkiin oli onnistunut. Adrenaliinin virratessa suonissa ei kylmyyttä tai märkyyttä edes huomannut.

Vuorotellen teimme sekä veteen pulahtamisen että toisen pelastamisen. Ja sitten nopeasti rantaan vaihtamaan lämmintä päälle. 

Viimeinen harjoituspäivä olikin sitten sekä tuulinen että sateinen. Lottopalloiksi pukeutuneina varusteemme olivat sään mukaisia eikä kylmyys päässyt iskemään. Aikaisempina päivinä opittuja taitoja terästettiin suojaisessa poukamassa ja opeteltiinpa me muutama uusikin juttu. 

Poukaman suojissa oli turvallista kauhistella merellä puhaltavaa kovaa tuulta ja katsella ohuempien puiden taipumista kaksin kerroin. Me olimme niin hyvin suojassa, ettei edes vähäinen vastatuuli tuntunut pahalta. Harjoittelupaikat olivat kyllä optimaaliset oli keli millainen tahansa. 

Tämä äiti-poika –juttu oli todella onnistunut eikä varmasti jää ainoaksi yhteiseksi melonta­kokemukseksemme.

Lämmin kiitos Natura Vivalle sekä kaikille mukana olleille melojille. Erityiskiitos ihanille oppaillemme Outille ja Emmille sekä Ilkalle, joka tämän loistojutun Kapuan hyväksi järjesti <3

http://www.kapua.fi/osallistuja/paivi-hyvarinen/

Menoa ja meininkiä

Viime aikoina on ollut monenlaista touhua sekä Kapuan tiimoilta että muutoinkin.  Vaikka kirjoittamiseen ei enää ole aikaa löytynytkään, on muutama valokuva kuitenkin kiireiseltä viikolta kameran muistikortille tallentunut. 

Norjan reissumme oli hauska, opettavainen ja erilaisia ajatuksia herättävä. Mukana Norjasta minun ja Pennin suhteeseen tuli uudenlaista tiukkuutta, jota en toistuvasta palautteesta huolimatta onnistunut sisäistämään aikaisemmin. Hiljaa hyvää tulee, vaikka nopeampaa kehitystä toivoisinkin - siis itseänihän minä tarkoitan.

Viime viikkoni Suomessa vastaa normaalitilanteessa kuukautta: aikatauluja, myöhästymisiä ja uusia aikatauluja. Todella upean puolituntisen pääsin viettämään keskiviikkona ystäväni tyttären valmistujaiskonserttia kuunnellessa. Monet kerrat olin ajatellut mennä kuuntelemaan nuorta lupausta livenä. Nyt päätin raivata kalenteristani väkisin tilaa. Ja kyllä kannatti!  

Perjantai –ilta kului kuopukseni kanssa korvapuusteja leipoessa. Aina välillä sitä vain hämmästelee, miten upean nuoren onkaan onnistunut kasvattamaan: oma-aloitteisen ja touhukkaan. Vaihto-oppilashakemuskin lähti nopeammin kuin äidin ajatus. Poika on vauhdikas liikkeissään, kun jotain todella haluaa. Tuli muuten herkullisia korvapuusteja.

Ja lauantaina oli vihdoin pitkään odotettu Lastenjatsit –tapahtuma Espoon Kulttuurikeskuksessa. 

Kapuaja-kavereiden kanssa onnistuimme järjestämään upean tilaisuuden, jossa yli sata lasta pääsi askartelemaan marakasseja. Osa näistä onnellisista lähti kotiinsa upeat maalaukset kasvoillaan. Tällaista Kapuamisen pitää ollakin! 

Se hankalampi jakso

Välillä elämässä on hieman huonompiakin jaksoja. Niin kuin nyt.

Muutama viikko jatkuvaa jomotusta, välillä jopa tuskaksi yltyvää kipua vie kärsivällisyyden äärirajoille. Lääkkeiden tiukkana vastustajana ei yöksi otettava särkylääke ole edes vaihtoehto. Paitsi muutaman viikon jälkeen, kun sopivaa asentoa ei vain löydy ja orastava uni keskeytyy asennon vaihtamisen aiheuttamaan tuskaiseen viiltoon.

Pitkähkö lääkärikierre oli saanut minut hyvin epäileväksi avun suhteen, mutta eivät ne fyysiset kivut taida aina itsestään parantua. Kiitos hyvän työtoverin päätin yrittää vielä kerran.  Sain nimen ja varasin ajan.

Fysioterapeutti kuvasi kivun aiheuttajaa sukkahousuiksi, jotka vinossa ollessaan hankaavat eri puolilta. Olen koko ajan kuvitellut kivun olevan ristiselässä, mutta fysioterapeutin hierottua jalkapöytääni kipuni helpottuivat siedettäviksi. En ollut tiennyt jalkapöytäni olevan kosketusarka. Vielä enemmän helpotusta sain, kun hän hieroi reittäni sivusta. Hieronta oli lähes sivelyä, sillä reidessäni olikin – yllätys, yllätys - todellinen kipupesäke. Hetken kuluttua kipu hieman hellitti ja hän kertoi käsittelyn riittävän tällä kertaa.

Lopuksi hän näytti, miten jalkani taipuu käsittelyn jälkeen. Ennen käsittelyä maatessani selälläni vasen jalkani nousi koukkuun, mutta en saanut sitä käännettyä yhtään kohti vatsaani. Oikea meni helposti. Käsittelyn jälkeen huomasin jalkani taipuvan kohti vatsaa vaikeuksitta ja kivutta. En olisi itse sitä uskaltanut edes yrittää.

Tämä oli hyvä alku. Toivottavasti jatko on yhtä hyvä, sillä viime viikkojen kaltaisten kipujen kanssa en voi kuvitella jaksavani enää pitkään. Periksi en anna ja fillarointi ja pitkät kävelylenkit ovat kuuluneet ohjelmaani niin kuin aikaisemminkin.  Realistina täytyy kuitenkin myöntää, että tuleva matka on vaarassa, jollen saa sukkahousujani suoraksi.

Ja aina näillä ikävimmillä asioilla on se positiivinenkin puoli. Kun en ole pystynyt juoksemaan normaalisti, olemme edistyneet Pennin kanssa agilityssä melkoisesti. Olen joutunut hakemaan optimaalisen reitin minimijuoksuin ja ohjaamaan Penniä aikaisempaa paljon tarkemmin: tulokset ovat olleet todella hyviä! Paimennuksessa olisi eilen pitänyt juosta hieman enemmän, mutta onneksi pystyin sen verran juoksemaan, että pääsin useamman kerran oikeaan kohtaan tukemaan Penniä. Kyllä se aurinko sieltä vielä esiin tulee!

Pientä jännitystä ilmassa

Eilen se sitten iski. Matkakuume. 

Sain hinta- ja aikataulutiedot pyytämästäni lisäretkestä Bolivian suola-aavikoille. Jouduin tekemään haastavan valinnan lähdenkö aavikolle ennen yhteistä Kapua-osuuttamme, vaiko vasta sen jälkeen. Ennen matkaa saisin viettää laatuaikaa kahdestaan oppaan kanssa. Toisaalta yhteisen osuutemme jälkeen reissulle lähtisi porukastamme muitakin. Kaverit houkuttivat kovasti, mutta tunnen itseni. Hyuana Potosi on reissumme huikea huipennus, jonka jälkeen haluankin jo palata takaisin kotiin.

Yksin matkustamisen turvallisuus tietenkin hieman askarruttaa. Muutama viikko sitten nähty Armanin dokumentti Boliviasta ei mitenkään helpottanut oloani varsinkin, kun otan mukaani arvokkaan järjestelmäkameran. Matkatoimistosta kuitenkin vakuutettiin reissun olevan turvallinen kamerasta huolimatta. HYVÄ!

Aavikkoreissulla noustaan yli 4000 metriin, joten päänsärkyäkin saattaa ilmetä. Minulla ei ole paljoa aikaa sopeutua noihin korkeuksiin, sillä lähden aavikolle heti Boliviaan saavuttuani. Kokalehtiä käytetään yleisesti noilla alueilla helpottamaan vuoristotautia. Minulla lehdet (kuvassa yllä) aiheuttivat voimakasta pahoinvointia Perun reissullani. Täytynee siis varata mukaan runsaasti päänsärkylääkettä.

 

Päätös on tehty ja reissu on nyt sitten varattu! Ja heti sen jälkeen löysinkin netistä artikkelin, jossa kerrotaan Bolivian suola-aavikosta (http://kerranelamassa.fi/bolivia/bolivia-salar-de-uyuni-suola-aavikko/). Luin siitä ensimmäisen kappaleen ja vatsapohjassa alkoi kipristellä saman tien. Jännittää! Upeaa! IHANAA!!!

Täydellinen päivä

Millainen on täydellinen päivä? Tässä osaltani yksi esimerkki.

Käynnistin tänään fillarikauden. Talviteloilla ollut fillari kunnostettiin eilen ja päivän testimatkana oli aika tarkalleen 40 km. Aurinko paistoi niin upeasti, että ensimmäiset rusketuksen alut olisi saatu tänään, jollei viileähkö tuuli olisi pakottanut pukemaan päälle reilusti tuulenpitävää. Sykemittarin kanssa tuli hieman sählättyä niin, mittari tulkitsi minun pysähtyneen muutaman kerran matkan varrella. Sen verran reipas kuitenkin olin, että todellisuudessa lenkki meni ilman pysähdyksiä. Ja ranteessani piileskellyt tietokonekin ilmoitti, että päivän ulkoilutavoitteeni on saavutettu 193 %:sesti. Minun matkani ollessa 40 km hieman minua paremmassa kunnossa oleva toinen puoliskoni käytti fillarointiin tunnin enemmän ja lisäsi yhteistä matkaamme vielä 25 kilometrillä. Ehdottipa tuo parempaa pyörääkin myös minulle - saisin siitä lisää nopeutta. Voiko selvempää vinkkiä antaa?

Hetki nautiskelua herkullisen aterian kera ja seuraavan urakkaan. Mutainen peltilehmäni kaipasi virkistystä. Jos sattuisi törttöilemään liikenteessä (mitä minä en tietenkään koskaan tee), mutaisuudesta on selkeät etunsa. Kukaan ei nimittäin näe rekisterikilpeä sentin harmaan massan alta. Tosin siitä saattaa tulla toisenlaisia ongelmia sinivuokkojen kanssa. Mahdolliset, mutta epätodennäköiset ongelmat saatiin siis ratkaistua jo ennen niiden syntymistä ja talvinen kulkuvälineeni sai takaisin alkuperäisen värinsä. 

Iltalenkki koirien kanssa olikin tällä kertaa laajennettu myös yhteen seurankipeään kissaan. Karvinen lähtee satunnaisesti mukaamme ja tänään tuntui olevan erityisen hellä ilta. Välillä käytiin puskemassa minua, välillä molempia koiria. Jopa samoja tienpientareita piti kollin käydä nuuskimassa yhdessä koirien kanssa. Jotain erityistä tässä päivässä oli, sillä joukkoomme liittyi myös vanhempi kollimme. Sitä ei ole ennen tapahtunut. Karvisen piti tietenkin tehdä taas pelästyttämistemppunsa. Härnäävä syöksy koirien nenän edestä, piiloutuminen kiven taakse ja äkkihyökkäys tielle tullessamme piilon kohdalle. Ja vaikkei kerta ollut ensimmäinen, pomppasin. Huumorintajuinen katti. 

Ilta huipentui Lord Of Dance -esitykseen Finlandiatalolla. RiverDancessa on jotain, mikä yhdistettynä irlantilaiseen musiikkiin viehättää todella paljon. 

Minun täydellinen päivä sisältää siis paljon ulkona olemista sekä takaraivossani kaihertavan työlistan pienentämistä (autonpesu) lisättynä pienellä extralla (RiverDance). Kotonani elelee kuitenkin toisenlainen joukko, jolle täydellinen päivä onkin hieman leppoisempaa elelyä. 

Naistenpäivää

Tullessani lauantaina Kapua-tapaamiseen olin niitä harvoja, jotka ennen puoltapäivää kävelivät Hakaniemen torin laidoilla. Edellisenä viikkona tori oli täynnä kojuja ja ihmisiä, vilinä oli melkoinen. Nyt oli täysin hiljaista.

Kiireisen kävelyni keskeytti mies, joka hymyillen ojensi minulle ruusun: "Hyvää naistenpäivää!" Hymyilin takaisin, sillä ainahan on kiva saada ruusu mieheltä. Vasta myöhemmin huomasin ruusun sisältävän pienen kortin, jossa oli piirretty miehen kasvot. Toiselta puolelta löytyi myös omakätinen naistenpäivän toivotuskin. Hieman harmittaa valokuvien laatu, sillä unohdin kamerani kotiin ja tämäkin otos räpsäistiin kännykällä. Voi olla, että joissakin kännyköissä on hyvä kamera, mutta minulla ei ole onnea sellaista omistaa.

Aamupäivän  Kalle ja Mina kertoivat meille kehitysvammaisten arjesta ja Kynnys ry:n tekemästä kehitysyhteistyöstä. Miten voisikaan kuvitella elämää kehitysmaissa, jossa on köyhää ja ihmisoikeudet retuperällä ja sen lisäksi on vielä nainen ja kehitysvammainen? Miten terveellä itsetunnolla varustettu suomalaisnainen voi edes arvata, millaista elämä on, kun koko elämän ajan on pidetty kotipiikana ja hävetty perheeseen syntynyttä vammaista? 

Kapua-videon työstäminen oli iltapäivän ohjelmassa. Teema "kasvottomuus" oli valittu jo etukäteen samaten kuin valkeat naamarit. Sanoja ei videossa kasvottomat tarvitse, mutta ne ovat sydämissä sisällä lausumattomina.

Raskaasta teemasta huolimatta meillä oli myös hauskaa!

Sunnuntaiksi siirryimme väestöliiton tiloihin kuulemaan heidän kehitysyhteistyöstä. Aiheet olivat vähintään yhtä raskaita kuin edellisenä päivänä. Afrikassa edelleen vallitsevat kulttuuriin kuuluvat perinteet polkevat pienten tyttöjen ihmisoikeuksia raastavalla tavalla. Miten voi edes kuvitella vanhempien pitävän hyvänä ajatuksena, että alle kouluikäinen totutetaan sukupuolielämään ja tulevaan avioliittoon raiskaamalla? Miten muutetaan sukupolvien mittaisia asenteita ja perinteitä? 

Olihan viikonlopussa hauskojakin osioita: Jeren coachaus, mukaamme tulleet konkarikapuajat, keskustelut viikonlopun teemojen ja tulevien tapahtumien suunnittelun ympärillä näin muutamia mainitakseni.

Kotona olikin sitten hieman toinen meininki. Enkä nyt tarkoita lapsiamme. Ne koiran pirulaiset! Oma vikani, kun unohdin jääkaappiin osittaista barf-ruokavaliosta nauttivien koirien herkkupalat. Lampaan sisäelimiä sisältävän koirankupin päälle oli kasattu ruokatarvikkeita. Seuraus: koirankupista oli veri valunut jääkaappiin ja minulla hieman äreä mies, joka oli siivonnut jääkaappia (huom. eikös se hieman niin kuin kuulu asiaan naistenpäivänä, siis että mies siivoaa?).

Päätin antaa sisäelimet koirille siitäkin huolimatta, että olin jo ruokkinut ne kertaalleen. Ylisyönyt koira oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jääkaapissa haisemaan alkavat sisälmykset (en enää ikinä laita barf-ruokaa jääkaappiin!). Mutta ei yksi ihminen ehdi vahtimaan kahta koiraa... Välittömästi nuorempi rontti kuskasi ruokakupistaan lampaan ruokatorven sekä palan keuhkoja matolle turvaan, ettei vanhempi pääse niihin kiinni. Minä ryntäsin perässä karjuen. 

Onneksi jotkin opetukset ovat jo menneet perille ja sain bortsuni sekä siirtymään eteiseen että pysymään paikallaan samalla kun se tuhosi keuhkonrippeitä eteisen lattialla. Hain pesuveden siivotakseni keittiön verestä lainehtivan lattian (sekä olohuoneen ja eteisen). Sitten vasta huomasin vanhemman koirani varastaneen nuoremman koiran kupista kaiken lopun ruoan. Tasapuolistahan se toki on, sillä vanhus sai vain pienen nokareen. Toisaalta vanhuksen vatsa ei kestä vaihtelevaa ruokaa. Ei siis ole vaikea arvata, mitä seuraavaksi tapahtui.

Pikavauhdilla saappaat jalkaan ja ulos! Ajatus hyvä, mutta olin myöhässä. Vanhukseni oli oksentanut kaiken syömänsä puhtaalle, vastapessylle eteisen lattialle. Ei hätä tämän näköinen: nuorempi koira pisteli poskeensa  jo kertaalleen pureksitut ruoat. Ja ulos. Etovaa? Kyllä.

Näin sitä huomaa, kuinka pienet jutut valtaavat ajatukset. Ruusu kadulta tuntemattomalta mieheltä ja koirien aiheuttama sotku illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Viikonlopun paketti oli sisällöllisesti niin raskas, että jotenkin on omat ajatukset pystyttävä kanavoimaan pienempiin asioihin. Muuten isot asiat valtaisivat mielen liian täysin. 

Kapua 2015 Bolivia on saavuttanut jo yli 10 % tavoitteestaan eli lahjoituksia on tullut yli 11 000 €. Kiitokset kaikille lahjoittajille!  Ja tässä sitten teaseri teille. Tämä dramaattinen kuva on tekemästämme Kapua-videosta, joka ilmestyy jossain vaiheessa nähtäväksenne. 

Omien rajojen ylitystä

Myynti erilaisissa muodoissaan on aina tuntunut minusta haastavalta, sillä en ole koskaan kokenut olevani myyjä. Ensimmäiset kokeilut olivat kuitenkin onnistuneita alle kymmenvuotiaana myydessäni joulukortteja ovelta ovelle kuoroni hyväksi. Pienikokoinen, hieman arasti lähestyvä tyttö hellyytti erityisesti vanhojen naisten sydämet ja sain helposti myytyä monta kymmentä korttia kierrokselle lähdettyäni. Sen jälkeen en olekaan mitään myynyt.

Ennen kuin eilen. Myin aatetta ja pyysin rahallista tukea keräyslipas kädessäni. Ensimmäiset minuutit katselin sivusta, kun kapuajakaverini sujuvasti hymyillen keräsi lippaaseensa useita kolikoita. Hänelle kerta ei ollut ensimmäinen. Ja siitä se lähti. Seuraavat kaksi tuntia yritin saada ihmisiä vakuuttuneiksi, miksi kehitysyhteistyölle kannattaa kolikoitaan lahjoittaa.

Moni käänsi katseensa nähdessään minut. Puheeni loppui kesken lauseen. Toiset kuuntelivat parin lauseen aloitukseni loppuun ja totesivat, etteivät lahjoita rahaa Suomen ulkopuolelle. Olipa niitäkin, joiden mielestä kehitysmaiden ihmiset joutavatkin kuolla Ebolaan. Toisaalta useat ihmiset jäivät juttelemaan enemmänkin kehitysmaiden tyttöjen asemasta tai omastaan kaivellessaan lompakostaan kolikoita. Kuuntelin useita surullisia tarinoita nykypäivän eläkeläisen elämästä ja 90-luvun lamakin nousi usealla esille. Elämä oli tuolloin monella muuttunut pysyvästi. 

Torilla väkimäärä lisääntyi vaalityöntekijöiden tultua metron nurkille tarjoamaan karkkeja ja esitteitään. Yhä useampi kulki ohitseni katsellen tiukasti kaukaisuuteen. Viesti oli selvä: älä tule pyytämään minulta mitään. Parin tunnin seisomisen jälkeen kylmyys oli kohmettanut minut ja päätin tehdä päivän toiseksi viimeisen Kapua-tekoni. Kävin viemässä Kapuan hyväksi myymäni kassin ostajalleen Messukeskukseen. Lipaskeräys oli nyt koettu. Ehkei vielä viimeistäkään kertaa, ken tietää.

Ja mikäs olikaan sitten se päivän viimeinen Kapua-teko? Näkyy tuossa pienessä kuvassa. Myytäväksi saamastani matosta olikin loimilangat purtu rikki, joten purin koko maton. Hiirillä on kuulemma taipumusta nautiskella loimilangoilla, joten pesuhan sillä rievulla ensin oli edessään. Tämä on nyt ihan villi kokeilu parinkymmenen vuoden virkkaustauon jälkeen. Itsekritiikki omien töiden esillepanosta on kova, mutta omia rajojahan tässä rikotaan.

Käsitöiden tekeminen on sitä pientä toimintaa, josta muutaman kolikon saa kasaan täällä Suomessa. Perussa ollessani Inka Traililla kävimme osana matkaa kylässä, jonka paikalla oleva väestö koostui pelkästään naisista ja lapsista. Miehet olivat kantajina turisteille Inka Traililla. Näimme kuinka paikalliset käsityöt syntyvät autenttisessa ympäristössä, minkä jälkeen meillä oli mahdollisuus ostaa näiden ihmisten tekemiä käsitöitä. Raha meni suoraan kohteeseen. Lähdin kylästä rinkkani pulloillaan alpakan villasta tehtyjä vaatteita.

Tänään Jim -kanava esittää Armanin dokumentin Boliviasta klo 21. Suosittelen sitä lämpimästi, sillä nyt kuvataan niitä kehitysmaiden epäkohtia, minkä vuoksi Kapua -hankkeeseen lähdin mukaan. Olen nähnyt ja kuullut paljon surullisia tarinoita ja pelkään jo etukäteen katsoa  ohjelmaa, jossa juontaja itkee lasten kohtaloa. Ehkä itkemmekin yhdessä eri puolella ruutua. Asia on tärkeä ja on hyvä, että näistä asioista dokumentteja tehdään.

https://plan.fi/koyhyys-yllapitaa-lapsityolaisyytta-boliviassa